Taidetta vai kulttuuria?

08.05.2012

Taiteen edistämiskeskusta koskevan lakiesityksen luonnos on herättänyt ilahduttavan paljon keskustelua. Luonnoksessa tulevan viraston tehtäväksi esitetään taiteen ja kulttuurin edistämistä. Monissa lausunnoissa on toivottu tehtävän rajaamista pelkkään taiteen edistämiseen. Taide on osa kulttuuria, mutta kulttuuri laajasti ymmärrettynä kattaa kaiken ihmisen toiminnan. Pelkoa herättänyt visio, jossa uuden viraston vastuu leviää niin laajaksi, että taiteen edistäminen jää sivuosaan.

Taide on vaikeasti määriteltävä käsite, tyhjentävä määrittely lienee mahdoton. Määrittely-yrityksiä on estetiikan kentällä ja taiteen tutkimuksessa ollut lukematon määrä. Kysymys on filosofinen, jokainen määrittely-yritys lisää ymmärtämystä taiteen käsitteestä, vaikka riittäviä ja välttämättömiä kriteereitä taiteen määrittelyksi ei todennäköisesti koskaan pystytä löytämään. Paitsi EU:n arvonlisäverolainsäädännössä.

Taiteeksi määrittely voi olla joko luokittelevaa tai arvottavaa. Luokittelevassa mielessä taidetta voi olla huono ja keskinkertainen, jopa epäonnistunut taide. Arvottavassa mielessä jonkin kutsuminen taiteeksi on jo itsessään arvostuksen osoitus. Ehkä kulttuurin edistäminen on monen lausujan mielestä epäilyttävää tässä arvottavassa mielessä, kulttuuri mielletään ei-taiteeksi. Kulttuuri on taide-luokan kokelasjäsen.

Esimerkkinä kulttuurin edistämistehtävästä on esitetty lastenkulttuurin edistäminen. Lastenkulttuuriin kohdennetut avustukset ovat kuuluneet nykyisen taiteen keskustoimikunnan tehtäviin jo pitkään. Lastenkulttuurin sijaan voitaisiin yhtä hyvin puhua lasten taiteesta tai taiteesta lapsille. Tuskin kukaan kiistää taiteen asemaa lapsille suunnatuilta, mutta kaiken ikäisten arvostamilta taideteoksilta.

Taiteen edistämiskeskuksen tehtävänä on paitsi elävien taiteilijoiden työskentely- ja toimeentuloedellytysten parantaminen, myös abstraktilla tasolla taiteen ja kulttuurin edistäminen. Perustuslaissa turvattu taiteen vapaus, virastolle annettava taiteen edistämistehtävä ja eri väestöryhmien tasa-arvoisen kohtelun velvoite antavat viraston virkamiehille ja luottamushenkilöille vaativan ja moniulotteisen tehtävän.

Viraston reilun 30 miljoonan euron budjetilla ei yksin voida turvata noin 20 000 suomalaisen ammattitaiteilijan työskentelyä ja toimeentuloa. 49 palkattua läänintaiteilijaa ovat tehneet arvokasta työtä eri puolilla maata toteutuneissa projekteissa, mutta laajempi taidepoliittinen kysymys ovat loput 19 951 ilman turvattua työsuhdetta työskentelevää taiteilijaa. Kuinka turvataan heidän toimeentulonsa eri puolilla Suomea, etteivät kaikki taiteen ammattilaiset valu eteläiseen Suomeen tai suurimpiin keskuskaupunkeihin? Yhteistyötä tarvitaan maakuntaliittojen, ELY-keskusten, kuntien ja kulttuurilaitosten kesken tämän haasteen edessä.

John Dewey kirjoitti jo vuonna 1934 taiteesta kokemuksena. Hän liitti kapitalismin synnyttämään luokkajakoon taiteen eristämisen korkeakulttuurin laitoksiin, samalla kiellettiin kouluja käymättömältä rahvaalta kyky ymmärtää taidetta. Dewey korosti esteettisen elämyksen yleisinhimillistä luonnetta, taiteella esteettisen elämyksen tuottaminen on ensisijainen tehtävä.

Taide pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä, mutta ne kaikki kasvattavat yhteistä ymmärtämystämme taiteesta. Taiteen vapauden ydin onkin siinä, ettei sitä voi kahlehtia määrämittaan, vakiintuneisiin kaavoihin tai standardoidulle arviointiasteikolle. Taide elää kulttuurissa, ajassa ja paikassa, ihmisten kokemusmaailmassa. Tämä vapaus on säilytettävä tulevassa Taiteen edistämiskeskuksessakin, kyseenalaistettava ja kysyttävä yhä uudelleen: mutta onko tämä taidetta? Vastaus voi muuttua ajan myötä, historian testi erottaa taiteen koreilevista päiväperhoista.

Piia Rantala-Korhonen

 

Viimeksi muokattu: 15.09.2016