Matriarkaatin imperatiivi

10.3.2015

Olen kasvanut murtuneeseen matriarkaattiin, jonka laulut ovat kuivuneet ennen kuin synnyin. Tilalle kaikkea uutta: kovat otteet pientä, pehmeää ja haurasta kohtaan, uudet teknologiat ja tavat uurtaa jälki metsiin, hiekkaharjuihin, käsityksiin syy-seuraussuhteista, ihmisen ihon alle tekivät näyttävän esiinmarssin ja nokkamiehiksi tähän uuteen järjestykseen istutettiin pojat ja miehet. Karhealla kädellä karsimaan kaikki hitaus, hienostelu ja höpölöpö, itsekin rievut uudesta vallastaan hämmentyneinä.

Omaan sukupuoleeni kasvaminen on ollut minulle hidasta ja sekavaa. Koska järjellistä mallia johon tukeutua ei ole. Sellaista, jonka tunnistaisi. Sellaista, jollainen haluaisi olla. Itsellinen. Lempeä. Voimakas. Silti itsestään selvästi läpäisevä ja tarpeen tullen ehdoton. Mieli tukossa hämärä käsitys siitä, että tässä ei ole kaikki mitä voimme olla. Miehinä tai naisina. Odotusta, vuodesta toiseen, että edes matriarkaatin haamusärky lakkaisi ja lupa elää tätä uutta järjestystä laskeutuisi, vaikka sitten taivaasta.

Tämän sumu oli sanoilla tavoittamaton. Sen läpäisi kuitenkin ääni. Jota kuunnellessa hetken oli, eli. Ääni, joka raotti toviksi epätoivon esirippua, vilautti näyn todellisuudesta, joka on toinen. Joka voisi olla toinen. Ääni lauloi sanoja, joiden merkitystä en ollut vielä herännyt ymmärtämään mutta aavistin kyllä mistä oli kyse. Vuolgge Mu Mielde Bassivárrái.

Siinä missä länsimainen moderni nosti naiset kotoa yhteiskunnallisiksi toimijoiksi, työnsi se saamelaisnaiset yhteiskunnallisesta toimijuudesta kotiin.

Ja miten yksi ainoa ääni voi laulaa kokonaisen kansan suosta ylös. Kielettömyydestä kieleensä. Takaisin omaansa.

Kun miltei kaikki naiset ympärillä olivat hiljaa, väistivät yksityisen piiriin kuiskuttelemaan, varomaan ja saamelainen yhteiskunta pala palalta sulautui yhä tiiviimmin sulauttajaansa, kääntyi Mari Boine kohti ikivanhintamme ja otti äänensä vaatiman tilan.

Mari Boinen musiikin voima oli suurempi kuin väenvängällä pystyyn pistettyjen uusien nukkehallituselimien, jotka linjasivat kokonaisen elämänmuodon elämästä tai kuolemasta. Koska Boinen ääneen uskoi. Uskoo. Että meidän muidenkin on mahdollista astua tästä kaiken rikkovasta, kaiken käyttävästä sieluttomuudesta, kääntyä taaksepäin, palata niihin lauluihin, niihin tarinoihin, niihin kuviin, jotka ylläpitävät, hoitavat ja korjaavat suhteita ympärillämme olevaan maahan. Koska maita ja vesiä on aina laulaen hoidettu. 

Mari Boinen musiikki on pitänyt minua hengissä koko nuoruuteni. Hänen C-kasettinsa adoptoivat minut, kasvattivat saamelaiseksi kun muuta kasvattajaa ei vielä silloin ollut. Niin kuin ovat myöhemmin kasvattaneet Buffy Sainte-Marie, Sainkho Namtchylak ja Wai Ripia tietoisuuteen maailmasta, joka meni piiloon ennen kuin synnyin. Ja vastuuseen sen esiin laulamisesta. Matriarkaattiin, jonka imperatiivi on kaiken elämän, elollisen suojeleminen. Jatkuvuuden varmistaminen. Naiset, joiden laulut tuovat meidät lähemmäksi maata ja tähtiä. Minä tarvitsen niitä lauluja, että osaan olla nainen. Että osaan olla ihminen.

Pauliina Feodoroff
Taideneuvoston jäsen
Teatteri- ja elokuvaohjaaja

 

Viimeksi muokattu: 15.09.2016


Pauliina Feodoroff

Taideneuvoston jäsen
Teatteri- ja elokuvaohjaaja

Viimeksi muokattu: 15.09.2016