Mitä tapahtuu lukutaidolle täydessä vauhdissa?

14.12.2015

Jos matkustaa päivittäin Suomen vanhimman ratapätkän väliä Hämeenlinnasta Helsinkiin, voi täydellä uskottavuudella kirjoittaa vauhdista ja sen vaikutuksesta. Tunnustan siis: vietän päivän rauhallisimmat ja keskittyneimmät hetkeni samalla, kun maisema ja seura ympärillä muuttuvat. Olen uppoutunut joka päivä uuteen käsikirjoitukseen, ja joskus jos tarina vetää erityisen hyvin, voin jatkaa lukemista Helsingin läpi kävellen, aina työhuoneelleni saakka. Tietenkin tässä on ristiriita, keskityn täydessä vauhdissa ja kaiken lisäksi en edes lue käsikirjoituksia paperilta, vaan ainoastaan sähköisenä, tabletin välityksellä.

Ihmisten vapaa-aika on siirtynyt koko ajan nopeammin verkkoon, digitaalisiin kohtaamispaikkoihin. Vaihdamme siellä paikkaa myös nopeasti, liikumme sivulta toiselle ja harvoin pysähdymme ja syvennymme jonkin asian ääreen pitkäksi aikaa. Emme enää keskity.

Tasa-arvoisen yhteiskuntamme yksi kivijalka on ollut lukutaito ja kirjallisuuden helppo saavutettavuus. Kirjallisuus on paikka, jossa voi kohdata, jakaa ajatuksia, oppia uutta. Kirjastolaitos on ollut yhteinen olohuoneemme, josta olemme saaneet ammentaa oman makumme ja vauhtimme mukaan. Ja kulttuurin tilana se on yhä helpoimmin lähestyttävä, kuten Suomen kulttuurirahaston pari vuotta sitten toteuttama tutkimus kertoi.

Maailma kuitenkin muuttuu ja pari vuotta sitten huolestuin todella, kun katsoin kehittyviä trendejä: kirjastojen kävijämäärät olivat laskussa, kirjojen myynnit laskivat, jopa koulutaitoja mittaava Pisa-tutkimus, jossa Suomi on pitänyt kärkipaikkaa, näytti heikentyneen selvästi – ei tosin aivan yhtä repäisevällä tavalla kuin naapurimaassamme Ruotsissa. Siellä heikentyneiden Pisa-tulosten on nähty liittyvän selvästi lukutaitoon. Kuulin, että esimerkiksi matematiikan heikentyneitä tuloksia selitettiin sillä, että sanallisia tehtävänantoja ei ymmärretty eli tehtävää ei oltu osattu lukea.

Mitä tapahtuu lukutaidolle jos se ei siirry sinne missä ihmisten vapaa-aika on? Lukeminen merkitsee meille paljon: kieltä, kulttuuria, se on kommunikoinnin ja ajattelun väline, se on peruslähtökohta oppimiseen. Tarinan kaari auttaa meitä hahmottamaan kokonaisuuden, näkemään yhteyksiä asioiden välillä ja ymmärtämään maailmaa. Tarvitsemme tuon kaaren ja siihen keskittymisen taidon, lukemisen valikoivan taidon, kun kohtaamme verkon yksittäiset eri puolille linkittyvät tekstit, kuvat ja videot.

Tarvitsemme monilukutaidon, uuden lukutaidon, sillä digitaalisuuden kautta myös lukutaito muuttuu ja päivittyy, kun lukeminen siirtyy sähkökirjoihin ja väline on vaikkapa tabletti tai puhelin. Lukeminen muuttuu varmasti interaktiivisemmaksi ja kommunikoi enemmän ja tietoa löytyy nopeammin kuin ennen, mutta tärkeää on myös se, että lukija itse osaa yhdistellä lukemaansa, ajatella itsenäisesti.

Opetuspuolella on jo pitkään suunniteltu, että kouluissa siirrytään lähivuosina sähköisiin oppikirjoihin. Ennen kuin koulutuksessamme kuitenkaan voidaan siirtyä digitaaliseen oppimiseen ja sähkökirjoihin, on lukutaito päivitettävä. Lukeminen tableteilla sähköisessä ympäristössä on vielä varsin keskittymätöntä ja hyppelevää, sitä voi kutsua aivan syystäkin nimellä "hype reading". Se, että päästään keskittyneelle "deep reading" tasolle vaatii jo toimenpiteitä, sillä se ei selvästi  tule tapahtumaan itsestään.

Kaksi vuotta sitten pohtimani kysymykset ovat saaneet onneksi konkreettista jatkoa ja Lukukeskus vetää parhaillaan opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa Satavuotiaan Suomen uusi lukutaito –pilottihanketta, jossa sähköisen lukudiplomin ja siihen liittyvien menetelmien avulla testataan miten sähköinen lukeminen vaikuttaa alakouluikäisten lukemiseen. Pilotti on käynnissä kolmella paikkakunnalla: Rovaniemellä, Helsingissä ja Kontionlahdella, ja tuloksia saadaan jo alkuvuoden aikana.  

Uusi lukutaito –hankkeen keskiössä on yksinkertainen oivallus siitä, että se mikä meitä parhaiten auttaa keskittymään on tunne ja oma kokemus asiasta. Eräs lukemiseen tukea antava menetelmä ovat tunnetarrat. Lukiessaan lapset tekevät sivuille yksinkertaisia merkintöjä tunnetarroilla siitä mikä oli hauskaa, mikä jännitti, mikä mietitytti, mikä teki surulliseksi. Lukeminen kiinnittyy eri tavalla tekstiin, kun sitä prosessoi lukiessaan henkilökohtaisemmin. Tunnetarrojen avulla lukukokemustaan voi jakaa myös muiden oppilaiden kanssa: sovellus antaisi toteutuessaan mahdollisuuden vertailla luokan lukukokemusta muihin luokkiin, samassa kaupungissa tai vaikka toisella puolella Suomea.

Tunnetarrat konkretisoivat sen miten taidekokemuksen keskiössä aina oma kokemus ja tunne, ei mitään sen ihmeellisempää tai monimutkaisempaa. Suurin merkitys taiteella on meille silloin, kun se herättää meissä jotain. Tai kuten itse usein sanon, potkii ajattelua eteenpäin.

Muistan miten akateemikko Kirsi Kunnas kerran keskustellessamme pienten lasten lukemisesta totesi tapansa mukaan varsin suorasukaisesti, että "runsaudella meidät pilataan". Keskustelu liittyi kirjoihin ja siihen miten tärkeää on, että lapsella on yksi tai kaksi suosikkikirjaa, joihin hän haluaa palata yhä uudestaan. Juuri näillä kirjoilla on juuri siinä vaiheessa lapsen kehitystä tärkeä merkitys, niiden tarinoissa on jotain sellaista, joka auttaa lasta käsittelemään tärkeää ja ajankohtaista mielessä pyörivää asiaa. Digitaalinen maailma on runsas, täynnä lupauksia ja mahdollisuuksia. Mitä paremmin tiedämme mitä sieltä olemme hakemassa, sitä paremmin pystymme näkemään metsän puilta. Ja tähän me tarvitsemme lukutaitoa.

Saara Tiuraniemi
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja
Taideneuvoston jäsen

 

Viimeksi muokattu: 15.09.2016


Saara Tiuraniemi

Taideneuvoston jäsen
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja
 

Viimeksi muokattu: 15.09.2016