Taiteen apurahoituksen luonteesta

09.10.2015

Virkamiesten ja säätiöiden asiamiesten taholta herätellään sopivin välein kysymys siitä, onko taiteen apurahoitus meillä tarkoituksenmukaista, tuottaako se riittävästi tuloksia tehtyyn  panostukseen nähden, jaetaanko rahaa oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti, ja voitaisiinko rahanjakoon löytää jokin uusi menetelmä, jonka tuloksena suomalainen taide valloittaisi maailman.

Seurattuani suomalaisen taiteen apurahoituksesta käytyjä keskusteluja melko läheltä noin neljäkymmentäviisi vuotta, olen huomannut, että keskusteluissa vaaditaan taiteelta ja taiteen rahoitukselta yhä enemmän tuloksellisuutta, sen tuloksia halutaan mitata niin kuin minkä tahansa yrityksen tulosta; pelätään myös, että apurahoitus laiskistuttaa taiteilijoita, ja sitä varten heidän töitään on pystyttävä määrävälein arviomaan ja apurahoitus ottamaan heiltä pois, ellei tuloksia synny. Aika huonosti tunnetaan taiteilijan työn luonne, se jonka apurahoituksesta halutaan olla päättämässä. Taiteellisen työn luonteeseen kuuluu, että sitä tehdään rakkaudesta työhön, ja lähes aina sen tekijä on heikossa taloudellisessa asemassa verrattuna muita töitä tekeviin.

Silmiinpistävää on ollut, että nämä tulosten vaatijat ovat yleensä itse kuukausipalkkaisissa viroissa ja toimissa, joissa jatkuvuus on taattu ja potkujen ja palkanmaksun loppumisen esteenä ovat lait ja asetukset, ja ammattiliitot, jotka tukevat jäseniään niin kuin oikein onkin. Taiteilijalla näitä lakeja ja tukia ei ole selkänojana.

Kun suomalainen taiteen apurahoitus 1960-luvulla luotiin ja sitä kehitettiin seuraavilla vuosikymmenillä, apurahoituksen periaatteet olivat yksinkertaiset: ymmärrettiin, että aina jaetaan niukkoja varoja, ja hakijoita on aina paljon enemmän kuin saajia. Siksi apurahoja ja palkintoja paloiteltiin pieniksi, niin että mahdollisimman monet pääsivät niistä osallisiksi ja saivat jonkinlaista tukea työlleen. Uransa alussa olevien taiteilijoiden tulevaisuutta on aina hankala arvioida. Tuomas Anhava, joka oli keskeisiä apurahajärjestelmän rakentajia, tapasikin sanoa: "Haulikolla osuu helpommin kuin luodikolla."

Taiteilijoiden työtavat ovat kovin erilaisia. Siksi katsottiin, ettei työn tuloksia kannata tarkastella liian lyhyellä aikavälillä. Otan esimerkin kirjallisuudesta: joku julkaisee kirjan vuodessa, kaksi parhaassa, kun taas Antti Hyry on julkaissut kirjan suunnilleen kerran kymmenessä vuodessa, mutta se on aina ollut merkkiteos. Periaatteena pidettiin aikoinaan: joka on lahjattomuutensa selvästi osoittanut, häntä ei kannata kovin pitkään tukea vähistä varoista, joka taas on joskus kirjoittanut hyvän kirjan, hän tekee sen luultavasti uudelleen.

Suomen liityttyä Euroopan unioniin silloinen kulttuuriministeri kutsui Suomeen kansainvälisen tutkimusryhmän, joka arvioi suomalaista apurahapolitiikkaa. Keskeinen arvion johtopäätös oli, että suomalainen järjestelmä laiskisti taiteilijoita. Sen seurauksena pitkistä apurahoista luovuttiin, jotta taiteilijoiden apurahoitus voitaisiin katkaista riittävän nopeasti, ja ne pilkottiin lyhyemmiksi, koska uskottiin myös, että pelko siitä, että seuraava apuraha jää saamatta,  ajaa taiteilijoita kirjoituskoneen eteen, maalipurkin ääreen tai sävellystyöhön. Seurauksena oli, että keskeiselle taiteilijakunnalle oli jaettava niitä apurahoja, jotka aikaisemmin olivat olleet nuoremmille tarkoitettuja. Mitään hyötyä uudistuksesta ei ollut kenellekään.

Sen jälkeen on edelleen haluttu kehittää apurahoitusta siihen suuntaan, että taiteilijoiden työ olisi paremmin kontrolloitavissa: ongelmaksi nähdään se, että rahoja saavat ehkä jotkut, joiden työt eivät niitä ansaitsisi.

Taiteellisen työn tuloksia on kuitenkin vaikea arvioida, koska vasta kun aikaa on kulunut tarpeeksi, nähdään mitkä teokset ovat kestäviä. Istuttuani monissa toimikunnissa ja lautakunnissa olen huomannut, että taiteilijan hetkellisen arvon määrittelee usein se, kuinka näkyvästi hän on ollut esillä iltapäivälehdistössä tai muuten julkisuudessa. Julkisuus ei kuitenkaan saisi määrätä, kuinka taidetta arvioidaan ja mihin suuntaan sitä halutaan edistää.

Mitä taide sitten on, ja mikä on taidetta? Sitä sopisi toimikunnissa miettiä enemmin kuin sitä, miten taiteilijoita ja heidän tekemisiään ja tekemättä jättämisiään päästään kontrolloimaan. Tarvitaan enemmän avaraa ajattelua ja vähemmän tilintarkastajamentaliteettia. Ohjeena voisi olla vanhan kunnon Johan Wolfgang Goethen lause: "Taide on salaisten luonnonlakien esiintuomista. Ilman taidetta ne jäisivät salaisiksi."

Antti Tuuri
Kirjailija
Taideneuvoston jäsen

Viimeksi muokattu: 15.09.2016


Antti Tuuri

Taideneuvoston jäsen
Kirjailija
 

Viimeksi muokattu: 15.09.2016