Länkkäreiden jäljillä -juttusarja alkaa | Artikkeli

Marika Räty, Harri Heinonen, Kati Andrianov ja Elisa Lientola hymyilevät.

Läänintaitelijat Marika Räty (vas.), Harri Heinonen, Kati Andrianov ja Elisa Lientola Tampereella marraskuussa 2020. He kaikki ahersivat Taiteilijoiden työskentelyedellytysten kehittämisohjelman parissa. Kuvaaja: Raimo Pesonen

Läänintaiteilija eli länkkäri on myyttinen olento: läänit on lakkautettu yli kymmenen vuotta sitten ja läänintaiteilijan oma taiteellinen työkin on tarkoin säädeltyä.

Juttusarjassa Länkkäreiden jäljillä taiteilija-asiantuntija Raimo Pesonen selvittelee kautensa päättävien läänintaiteilijoiden kokemuksia ja näkemyksiä työstään. Sarjan ensimmäisessä osassa matkustetaan Tampereelle, perehdytään Taike-kielen alkeisiin ja pikakelataan historiaa.

Tyrskyjä Tampereella

Marraskuun alussa 2020 matkustan Tampereelle Tyrskypäiville, jossa minun on määrä tavata neljä kauttaan lopettelevaa länkkäriä. Paikalla ovat esittävien taiteiden läänintaiteilija Katriina ”Kati” Andrianov Kuopiosta, performanssi- ja esitystaiteen läänintaiteilija Marika Räty Turusta sekä kuvataiteen läänintaiteilijat Harri Heinonen Mikkelistä ja Elisa Lientola Lahdesta. 

Tyrsky on lyhenne Taiteilijoiden työskentelyedellytysten kehittämisohjelmasta. Kehittämisohjelmat yhdistävät eri alueiden ja taiteenalojen läänintaiteilijoita projektityöskentelyyn. Taiteen edistämiskeskuksen organisaatiokaavioissa ne ovat osa Kehittämisen vastuualueen eli Kehvan toimintaa. 

Taike-kielen pikakurssi on tällä erää syytä lopettaa Tatuun, joka tarkoittaa Taiteen tukemisen vastuualuetta. Rankasti yksinkertaistetuissa kaavioissa Taiteen edistämiskeskuksen toiminta jakautuu Tatun ja Kehvan valtakuntiin. 

Tatu on sisaruksista tunnetumpi: sen kautta liikkuvat apurahat ja avustukset kiinnostavat taike.fi-sivustolla käyviä ihmisiä eniten. Rahoituksen merkitys taiteen tukemisessa on helppo ymmärtää, mutta mitä Kehva sitten käytännössä tekee? Joitakin vastauksia voi hakea läänintaiteilijan työhön, sielunelämään ja lajityypillisiin ominaisuuksiin perehtymällä.

Juuri siksi matka käy nyt Tamperetta ja tyrskyjä päin.

Sekalaisia tavoitteita, haasteita ja arvokkaita lopputuloksia

Soveliasta matkalukemista on Pekka Oeschin selvitys Läänintaiteilijajärjestelmä 1972–2011 – Toiminta ja järjestelmän vaiheet (Taiteen Keskustoimikunta 2012). Oeschin tekstistä syntyy kuva, jonka mukaan läänintaiteilijajärjestelmä syntyi puoli vuosisataa sitten hieman sekalaisten ja osin jopa keskenään ristiriitaisten tavoitteiden yhdistelmänä. Eri ministeriöiden ja kuntatason roolit ovat vaihtuneet järjestelmän hallinnossa useampaan otteeseen.  

Olennaista on kuitenkin se, että läänintaiteilijoiden työn tuloksiin on oltu laajasti ja pitkin matkaa tyytyväisiä.
Halu kehittää taiteen tekemisen ja kulttuurista nauttimisen mahdollisuuksia kuntatasolla vaikutti olennaisesti läänintaiteilijakokeilun käynnistymiseen 1972. Samalla läänintaiteilijajärjestelmä nähtiin yhtenä siirtymävaiheen ratkaisuna tuolloin vireillä olleessa taiteilijapalkkakeskustelussa.

Haasteita alkuaikojen länkkäreillä riitti. Ensimmäisinä vuosikymmeninä käytössä ei ollut välttämättä edes työnantajan tarjoamaa puhelinta – työtilasta puhumattakaan. Myös oman auton käyttäminen julkisen liikenteen puutteiden vuoksi tuotti päänvaivaa. Liikkumiselle oli tarvetta, sillä yleisiä työtapoja olivat muun muassa ohjaaminen, opetus ja luennointi sekä tapahtumien ja tilaisuuksien järjestely, verkostoituminen ja asiantuntijana toimiminen.

Järjestelmän kokeiluvaiheeseen kuulunut mahdollisuus oman taiteellisen työn tekemiseen sai läänintaiteilijoilta kiitosta. Kesälomat huomioiden kyseeseen saattoivat tulla jopa puolen vuoden jaksot. Usein omasta taiteilijuudesta oli kuitenkin tingittävä. Monien kommenttien perusteella kyseessä oli paremminkin elämäntapa kuin normaali palkkatyö. Oman taiteellisen työn jaksosta luovuttiin 1980-luvulla, mutta uudella vuosituhannella se alkoi osoittaa henkiin heräämisen merkkejä. Tällä hetkellä OTT-jakson pituus on 15 vuorokautta vuodessa.

Vuosikymmenien mittaan myös suhtautuminen läänintaiteilijoiden alueelliseen näkyvyyteen ja aktiivisuuteen median suuntaan on vaihdellut. Kouluttaminen ja harrastajien innostaminen ovat edelleen länkkäreiden työmuotoja, mutta toimenkuvaan voi kuulua myös alueellisten, alakohtaisten ja kolmannen sektorin toimijoiden tukeminen ja usein ulkopuolisella rahoituksella toteutettuihin yhteistyöhankkeisiin osallistuminen.

Jo läänintaiteilijajärjestelmän alkuvaiheessa kunnista saatiin myönteistä palautetta ammattimaisen taiteellisen toiminnan lisääntymisestä alueella. 1980-luvulle tultaessa läänintaiteilijat kokivat toimintakertomusten perusteella työnsä sen haastavuudesta ja sitovuudesta huolimatta ”arvokkaaksi, antoisaksi ja vastuulliseksi” ja olivat työnsä tuloksiin tyytyväisiä. 
Myönteinen hyminä tulosten suhteen jatkui vuodenvaihteessa 2004–2005 asetetun alueellisen taidehallinnon uudistamista pohtineen työryhmän toteamuksessa, jonka mukaan ”läänintaiteilijajärjestelmään oltiin tyytyväisiä ja läänintaiteilijat ovat alueellisten taidetoimikuntien taiteen edistämistyön merkittävä voimavara”. 

Tampereen kautta pohjoiseen

Tampereen Tyrskypäivien loppupuheenvuorojen jälkeen on selvää, että minun on perehdyttävä aiheeseen enemmän ja jututettava länkkärikonkareita myös puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Joulukuun puolivälissä tapaamme uudestaan verkon kautta Läänintaiteilijan haastattelutunnilla. 

Läänintaiteilijan haastattelutuntiin osallistuvat myös Taiken Oulun toimipisteestä biotaiteen läänintaiteilija Antti Tenetz, nuortenkulttuurin läänintaiteilija Julian Owusu ja valotaiteen läänintaiteilija Leevi Lehtinen. Rovaniemeltä on mukana taidetuotantojen läänintaiteilija Malla Alatalo.

Paljon jää jälleen sanomatta. On siis syytä suunnata pohjoiseen ja jututtaa Mallaa, Anttia, Juliania ja Leeviä kasvokkain. 
Keskustelujen ja viestien pohjalta syntyy Länkkärien jäljillä, sarja läänintaiteilijoiden puheenvuoroja. Ensimmäisessä osassa tavataan Elisa Lientola. 

Länkkäreiden historiaa pikakelauksella

Läänintaiteilijajärjestelmän vuodet 1972–1983 kattanutta kokeilukautta seurasi ohjaavien läänintaiteilijoiden aika 1984–1997. Merkittävä muutos oli oman taiteellisen työn jakson poistaminen. 1990-luvulta alkaen läänintaiteilijan nimekkeellä on palkattu myös ei-taiteilijataustaisia tuottajia, jotka ovat osoittaneet tarpeellisuutensa ja löytäneet paikkansa järjestelmästä. Ainakin osin muutos liittyi taiteen demokratisoinnin rinnalle nousseisiin uusiin tavoitteisiin.
Pekka Oeschin mukaan ”kulttuuripolitiikka on myös laajentunut kulttuuriteollisuuden ja kulttuuriviennin suuntiin, jolloin taiteilijalähtöinen toiminta taiteen omia päämääriä korostavine arvoineen on jäänyt enemmän taustalle. Taiteilijoiden tukemisen sijasta julkisen sektorin toiminnan painopisteeksi on noussut kulttuurin tuotannon tukeminen.”
Vuonna 2008 länkkärit siirtyivät läänien lakkauttamisen yhteydessä lääninhallituksista Taikea edeltäneen Taiteen keskustoimikunnan alaisuuteen. Läänintaiteilijajärjestelmä on jatkanut muotonsa hakemista taidehallinnon uudistusten myötä. Läänintaiteilija-nimikkeen korvaamista jollakin nykyistä toimintaympäristöä ja työn sisältöä paremmin kuvaavalla ilmaisulla on pohdittu, mutta länkkäreiden tekemän työn merkitystä ei juuri kyseenalaisteta.

Teksti: Raimo Pesonen