Rakentavaa kritiikkiä - Kuution jälkeen, osa 3 | Podcast

Maija Kasvinen ja Leena Kuumola sekä podcastin tunnus.

Taiken Maija Kasvinen (kuvassa vasemmalla) ja kriitikko Leena Kuumola keskustelevat kriitikon roolista ja taidekentän muutoksesta. Valokuvat: Vilhelm Sjöström ja Sakari Viika

Onko kriitikon tehtävä toimia hyvän maun tuomarina, taiteen myyntimiehenä vai kenties jotain aivan muuta? Kriitikon roolista Taiken taideasiantuntija Maija Kasvisen kanssa keskustelee kriitikko Leena Kuumola.

Pitkän linjan taidetoimija Leena Kuumola tarjoilee välähdyksiä suomalaisen taidekentän muutoksesta. Jaksossa kuullaan mielipiteitä niin taidekritiikin nykytilasta kuin taiteen välineellistämisestä. 

Keskustelussa puidaan myös vapauden välttämättömyyttä ja mahdottomuutta, ysistä viiteen -taiteilijuutta ja muutosta kohti pintatason ajattelua.

Kuution jälkeen – keskustelua julkisesta taiteesta on Taiteen edistämiskeskuksen julkaisema podcast-sarja. Keskusteluissa pohditaan taiteen merkitystä taidegallerian ulkopuolella.

Kuuntele jakso

Kesto: 56 minuuttia

Jakso tulee saataville myös mm. seuraaviin palveluihin:

Spotify

Apple Podcasts

Google Podcastit

Jakson tekstiversio

Saavutettavuuden varmistamiseksi kaikki Kuution jälkeen -podcastin jaksot julkaistaan myös tekstinä.

Alkujuonto [00:00:01]: Kuution jälkeen – keskustelua julkisesta taiteesta.

Maija Kasvinen [00:00:05]: Tervetuloa mukaan kuuntelemaan Taiteen edistämiskeskuksen julkisen taiteen asiantuntijapalvelun podcastia. Meidän podcastimme nimi on "Kuution jälkeen – keskustelua julkisesta taiteesta". Minun nimeni on Maija Kasvinen, ja vedän tämän keskustelun, jota käymme tänään kriitikko, galleristi Leena Kuumolan kanssa. Me olemme ottaneet kritiikin osaksi tätä keskustelua julkisesta taiteesta sen takia, että kritiikin myötä myös galleriassa olevasta taiteesta tulee julkista. Tekstimuoto ja muu verbaalinen kritiikki vievät sen gallerian seinien ulkopuolelle, ja median kautta se tavoittaa ihmisiä uusissa areenoissa. Mutta se alkuesittelystä. Mennään vieraaseen vähän tarkemmin. Leena Kuumola on pitkän linjan kriitikko ja galleristi. Hän kirjoittaa tällä hetkellä Hufvudstadsbladetiin ja Taide-lehteen mutta ennen kaikkea Taide-lehteen. Lisäksi Leenalla on ollut galleria sekä Tukholmassa että Helsingissä aikaisemmin. Tervetuloa mukaan. Haluatko täydentää jotenkin tätä esittelyä?

Leena Kuumola [00:01:19]: Kiitos. Kaikenlaiset määrittelyt tuntuvat aika vierailta, mutta etenkin tämä galleristimäärittely. Koska se silloinen 14 vuotta olemassa ollut galleriani oli sellainen, että se ei todellakaan ollut mikään perinteinen paikka, vaan se keskittyi niihin ajatuksiin. Joten galleristi tuollaisena määritteenä tuntuu hyvin vieraalta. Se oli sellainen paikka, jossa ajatukset olivat pääasia ja jossa oli paljon käsitteellistä, kokeellista ja sen kaltaista ilmaisua. Se ei millään tavalla keskittynyt mihinkään tällaisiin, mihin monet galleriat nyt nimensä mukaisesti, että siellä myydään, ostetaan ja otetaan esimerkiksi vuokraa taiteilijoilta, mitä minä en koskaan tehnyt. Tällainen taloudellinen puoli sieltä oli kokonaan poissa. Se ei ole millään tavalla kiinnostavaa. Mutta muuten pitää paikkansa. Hufvudstadsbladetiin kirjoitan satunnaisesti tänä päivänä mutta Taide-lehteen ja muutenkin.

Maija Kasvinen [00:02:18]: Aloitetaan alusta. Miten olet päätynyt taiteen pariin?

Leena Kuumola [00:02:23]: Taide on elämässäni ollut aina läsnä ihan pienestä saakka. Olen aina itse tehnyt kaiken näköistä. Nuorena olen piirtänyt, valokuvannut, maalannut, kutonut kangaspuilla ja ilman niitä ja niin edelleen. Ja olen kehittänyt itse valokuvia ja tehnyt kaikkea tätä, kunnes tuli aivan täysin sattuman kautta sellainen mahdollisuus avata se galleria Tukholmassa vuonna 1992. Siihen päättyi kaikki oma taiteellinen tekemiseni. Silloin siinä jotenkin tapahtui sellainen asia, että kaikki se, mitä olin ajatellut tai tehnyt siihen asti, niin aloin hakea sellaisia taitelijoita ja sellaista ilmaisua, jotka kiinnostivat minua ja joita halusin siellä galleriassa näyttää. Se oli minulle jotenkin täysin luonnollista. Aloin opiskella taidehistoriaa heti muutettuani Tukholmaan vuonna 1980, varmaan seuraavana vuonna, siellä Tukholman yliopistossa. Siitä lähtien olen ollut kirjoilla eri yliopistoissa, tällä hetkellä Åbo Akademissa jatkamassa näitä taiteen opintoja. Tässä on mennyt kymmeniä vuosia siihen, että taide on vaan aina ollut, minun koko aikuisen ikäni etenkin, elämässäni. Sitä olen pohtinut, siitä olen kirjoittanut ja keskustellut ja sitä olen nähnyt ja kokenut. Se on vaan niin itsestään selvä ja luonteva osa.

Maija Kasvinen [00:04:00]: Kerro lisää tästä, kun sanoit, että tässä galleriassasi kyse oli ennen kaikkea ideoista. Sanoit, että olet itse myös tehnyt nuorempana taidetta. Oliko sinulle tämä linkki ideoiden, ajattelun ja taiteen suhteen itsestään selvä?

Leena Kuumola [00:04:15]: Ilman muuta. Sitähän se nimenomaan on, koska taiteen tekeminenhän lähtee siitä, että se on tavallaan suhtautumistapa maailmaan. Näen niin, että kaikki taiteen tekeminen lähtee ihmetyksestä ja uteliaisuudesta olemisen edessä. Sen, mitä näkee ja kuulee. Ihan lähtien sellaisista täysin aineettomista ilmiöistä. Voi katsella sadepisaraa, valon liikkeitä tai ihan mitä tahansa, ja se voi olla ihan mitä vaan. Miten kokee olemista ja kaikkea, mitä siihen liittyy. Lähtien ihan arjen pienistä yksityiskohdista. Kaikesta. Silloinhan se on aika luonteva tapa tuoda sitä itselleen näkyväksi tai yrittää jäsentää sitä, että tekee siitä jotakin. Taide kuulostaa aika juhlalliselta, mutta minun elämässäni se silloin nuorena tarkoitti nimenomaan sitä, että sitä saattoi tuoda esiin väreillä, piirtämällä tai valokuvaamalla. Saattaa sen johonkin muotoon. Tavallaan periaatteessa sillä tavalla, mitä nyt kuvittelisin, että taiteen tekeminen on juuri sitä. Se on sitä havainnoimista, ihmettelyä, lukemista, ajattelua ja sen kaiken kiteyttämistä johonkin muotoon ja jonkinlaiseksi taiteelliseksi ilmaisuksi.

Maija Kasvinen [00:05:55]: Mennään sitten tuohon kritiikkiin. Aloitetaan ihan sillä, että kerro, mitä kritiikki on.

Leena Kuumola [00:06:03]: Tämähän nyt on varmasti sellainen aihe, mitä on hyvin paljon mietitty varmaan vuosisatojen mittaan. No, tänä päivänä nyt ei vaivauduta kovin paljoa mitään miettimään, mutta voitaisiin miettiä tänäkin päivänä. Näen kritiikin sellaisena, että se on vuoropuhelua sen teoksen kanssa. Minun on kauhean vaikea kuvitella, että se olisi jollain tapaa riippuvaista jostain ulkoisista tekijöistä. Olen nyt kirjoittanut taidekritiikkiä yli 15 vuotta. Sinä aikana olen joutunut lukemattomiin keskusteluihin tästä asiasta, että mitä se kritiikki tarkoittaa, kenelle sitä kirjoitetaan, kenelle sitä pitäisi kirjoittaa ja miten sen pitäisi vaikuttaa kirjoittamiseen. Pidän sitä täysin epäolennaisena, kenelle sitä kirjoitetaan, koska pääasia siinä... Siis kritiikki tarkoittaa sitä, että perehdytään ja keskitytään johonkin taiteelliseen ilmaisuun, taiteelliseen teokseen. Pohditaan sen sisältöjä ja yritetään niitä jotenkin ensinnäkin ymmärtää ja toisekseen olla niistä jotakin mieltä ja asettaa niitä siihen kontekstiin, jossa ne ovat. Ja siihen historialliseen jatkumoon, miten ne suhteutuvat siihen, mitä on aikaisemmin tehty. Ja siihen, mitä muuten tänä päivänä ehkä tehdään. En ymmärrä sitä puhetta, kun kysytään, tehdäänkö sitä taitelijalle vai yleisölle, kun mielestäni sitä tehdään sen itse asian vuoksi, sen itse taiteen vuoksi, jotta ymmärrettäisiin sitä.

Maija Kasvinen [00:07:53]: Onko se niin, että jos taitelija yrittää jäsentää maailmaa sen oman tekemisensä kautta, niin kritiikissä yrität itsellesi myös jäsentää taiteen merkitystä?

Leena Kuumola [00:08:03]: Nimenomaan, kyllä. Esimerkiksi itselleni. Mutta sehän on hyvin mielenkiintoista tietenkin usein. Usein on sattunut näiden vuosien aikana, että etenkin, jos on kirjoittanut jotakin negatiivista jostakin teoksesta tai näyttelystä, niin silloin... Koska mikä tahansa kritiikki mutta etenkin negatiivinen kritiikki edellyttää sitä, että se perustellaan todella hyvin ja perusteellisesti. Sitähän kaikki kritiikki muutenkin edellyttää, että perehdytään aiheeseen, tunnetaan se ja tiedetään, mitä se on. Silloin se tarkoittaa sitä, että perusteluja on oltava. Monta kertaa on tapahtunut niin, että sellainen taiteilija, jonka teoksista olen kirjoittanut jotenkin ikävästikin, on saattanut ottaa yhteyttä ja kysyä, voisimmeko keskustella tästä asiasta. Sitten siitä on keskusteltu, ja siitä on saattanut tulla erittäin hyvää keskustelua siinä mielessä, koska myös se asia kuuluu kritiikkiin, että sehän tarkoittaa erittäin suurta kiinnostusta aiheeseen. Joku ottaa vakavasti sen, mitä joku toinen on tehnyt, ja todella pohtii sitä ja yrittää pohtia sitä erilaisilta kannoilta. Silloinhan se on ilman muuta. Minua on aina hämmästyttänyt yhtä paljon se, jos sanotaan, että kritiikki ei ole tarpeellista, koska luulisin, että varmaan jokainen, joka luo mitä ikinä tahansa taiteen alalla, oli se sitten kuvataidetta, musiikkia tai mitä tahansa, on kiinnostunut pohtimaan sitä myös yhdessä muiden kanssa. Minulle kritiikki on sitä sen taiteen pohtimista.

Maija Kasvinen [00:09:58]: Sanoit, että tavallaan se on sitä sinun omaasi etkä tee sitä muille. Miten näet kuitenkin, että onko kriitikko jollain tavalla myös tällainen kasvattaja, joka avaa sitä taidetta muille? Tai monesti ehkä nykytaidetta voidaan pitää vähän vaikeasti lähestyttävänä tai muuna, mutta sitten kriitikon kautta voidaan saada joitain näkymiä siihen tai tarttumapintaa.

Leena Kuumola [00:10:21]: Niin, no tavallaan kyllä siis vastustan tuota avaamista. Nimittäin sehän on juuri se, mitä tänä päivänä tehdään museoissa joka puolella, kun avataan niitä teoksia. Siellä on jokaisen teoksen vieressä sellainen pieni lappu, jossa joku on ottanut asiakseen tulkita sen valmiiksi, jotta ihmiset, kun he tulevat sinne museoon, näkevät ensin teoksen ja sitten lukevat sen tulkinnan siitä vierestä. Ja sen jälkeen he ovat sitten valmiita ajattelemaan, että "voi voi, olenpa tyhmä, kun en ymmärtänyt ajatella sitä tällä tavalla". Mikä on aivan kammottavaa, koska kenelläkään ei ole... Siis taiteilijahan myös tavallaan luopuu siitä omasta tulkinnastaan ja kaikesta silloin, kun jättää teoksen käsistään ja se on sitten kaikkien muiden nähtävillä. Taitelijalla nyt, jos kenellä, saattaisi olla oikeus siihen sellaiseen tulkinnan tekemiseen. Mutta kenelläkään ulkopuolelta ei ole minkäänlaista oikeutta sanoa, että "tämä teos tulee nähdä tällä tavalla ja tällä tavalla". Siis pidän kerta kaikkiaan järkyttävänä tätä, että museoissa niitä ikään kuin avataan muille. Millä oikeudella?

Maija Kasvinen [00:11:37]: Ajatteletko sitten, että kaikilla on oikeus omaan tulkintaansa?

Leena Kuumola [00:11:42]: Totta kai. Siis jokainen kokee taiteen omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan. Sehän on täysin eri asia sitten, että miten, jos nyt puhutaan kriitikosta ja ikään kuin tavallisesta katsojasta. En tiedä, se kuulostaa nyt pompöösiltä. Mutta koska se kriitikkoushan tarkoittaa sitä, että on täytynyt perehtyä siihen, jotta pystyy kirjoittamaan kritiikkiä jostakin. Se tarkoittaa sitä, että siihen aiheeseen on tullut perehtyä. Sitten siinä täytyy olla sisällä. Se on vähän sama asia taiteen suhteen, että sitä täytyy elää jotenkin sitä taidetta ja sen katsomista ja kaikkea sen sijaan, että nähdään se jonkinlaisena, miten sitä nyt sanoisi, materiana tai symbolina jollekin muulle jossain ulkopuolella. Jokaisella ihmisellä, joka näkee jonkun taideteoksen, niin kuka sellaisen oikeuden voisi ottaa pois? Tietenkin jokaisella on oikeus. Mutta kriitikolla tavallaan se oikeus liittyy siihen, tai siitä voi puhua siinä yhteydessä, kun monesti kuulee, että taide olisi jonkinlainen makukysymys. Se koskee yleisöä, joka ei kirjoita siitä ja kritisoi sitä. Silloinhan tietenkin jokaisella on oma makunsa ja jokainen kokee sen ihan miten tahansa omista lähtökohdistaan. Mutta siis kriitikko, se, että miten taiteesta kirjoitetaan ja miten sitä arvioidaan, niin silloinhan se ei voi millään mittapuulla olla makukysymys, että "tykkään, en tykkää". Se on täysin ala-arvoista, että sitähän kritiikki ei voi olla.

Maija Kasvinen [00:13:37]: No mutta jos nämä makuasiat, "tykkään, en tykkää", ovat jollain tavalla kuitenkin... Tai meillähän ei ole mitään selkeitä kriteerejä esimerkiksi, että mikä on hyvää taidetta tai näin. Jos kaikkien tulkinta taiteesta on tavallaan aika validi, en nyt sano yhtä validi vaan aika validi edes, niin onko sinusta kiinnostavaa miettiä, mikä on hyvää taidetta? Vai onko kaikki itse asiassa jotenkin hyvää taidetta, jos sitä katsoo tietystä näkökulmasta?

Leena Kuumola [00:14:04]: En minä tuohonkaan usko. Tässä päästään tähän kysymykseen laadusta. Ja väitän, että tänä päivänähän on vallalla sellainen ajatus, että meissä kaikissa asuu sellainen pieni taitelija ja me kaikki pystymme kyllä tekemään jotain. Minä taas vastustan sitäkin. Se on täysin selvää tietenkin, että kaikissa ihmisissä on luovuutta. Kaikki nauttivat siitä, että he pystyvät missä tahansa asiassa… Koski se nyt sitten ihan mitä tahansa aihepiiriä, ei tarvitse olla taidetta. Mutta se, että on joku intohimo johonkin asiaan ja pystyy perehtymään siihen, toteuttamaan sitä ja näin. Sen ei tarvitse ollenkaan olla mitään taidetta, mutta se on tärkeää, että ihmisellä on se. Mutta vastustan tätä ajattelua, että kaikesta puhutaan, että jos nyt ihminen saa nautintoa siitä esimerkiksi, mitä minä sain nuorena siitä, että maalasin tai piirsin, niin en minä nyt silti olisi katsonut, että olen taitelija. En käsitä, miksi sellaista asiaa pitää määritellä. Sellaista asiaa, joka tuottaa nautintoa, voi tehdä. Mutta se, että siitä tulisi taidetta, niin sehän nyt on tämä ikuinen kysymys, että mitä on taide. Mitä se tarkoittaa?

Maija Kasvinen [00:15:24]: Nimenomaan. Mistä se taiteen status tulee? Liittyykö se kuitenkin jollain tavalla siihen esittämismediaan? Vai voimmeko ajatella, että joku menestyvä yrityksen perustaja, joka tekee jotain ainutlaatuista, on tavallaan myös taitelija?

Leena Kuumola [00:15:41]: Joo, noinkin voi ajatella, mutta minun mielestäni tuo kysymys, että mikä on taidetta, on jotenkin hyvin pinnallinen. Se on erittäin tarpeeton ja hyvin epäkiinnostava. Koska taiteen ainutlaatuisuus on juuri sitä, että on täysin mahdotonta määritellä, mitä se on. Kuka pystyy sanomaan, että mikä sitä sitten on? Se kriteeri, miten itse ajattelen, kun kirjoitan taiteesta ja arvioin taidetta tai näyttelyitä, niin minulle tärkeintä on kyllä oikeastaan se, näkyykö niissä teoksissa se, että ihminen todellakin on... No, taas päästään tähän, että mikä sitä taidetta on. Mutta siis se, että siinä on tapahtunut jokin ikään kuin ajatuksen tasolla. Että jostakin, mitä on nähty, koettu, kuultu, luettu ja kaikkea tällaista, on syntynyt joku näkemys, jolle on pystytty antamaan taiteellinen muoto. Eli sellainen, että siinä on jotain omaa ajattelua ja oma näkemys. Se on minulle kaikista tärkeintä siinä oikeastaan, kun teen ihan ensivaikutelmana jonkun arvion, kun näen jonkun näyttelyn, että onko siinä tarpeeksi sellaista. Koska sitten taas tällainen tämän päivän ajattelu tai tekeminen taiteen kentällä on hyvin pitkälle sitä, että kun jokin asia on muotia ja trendi, niin silloin suuri osa taiteilijoista, nuorista taiteilijoista, lähestyy sellaista aihepiiriä joko tiedostaen tai tiedostamattaan, mikä on erittäin ikävää. Siitä pitäisi pyrkiä pois. Se pitäisi aina ottaa esiin jokaisessa taiteen koulutuksessa. Oli nyt sitten Kuvataideakatemia tai ihan mikä tahansa paikka, mutta Kuvataideakatemia nyt tällaisena tämän maan ylimpänä instanssina. Siitä pitäisi aina puhua, että vaikka tietenkin pitää olla avoin kaikille vaikutteille, pitää aina kokea, nähdä, lukea ja niin edespäin, niin silti sen on oltava omaa, mitä tekee, kun tekee taidetta.

Maija Kasvinen [00:18:19]: Mietin jotenkin, että tunnistan tämän ilmiön kyllä, ja on helppo ajatella, että se on tässä ajassa. Mutta ajattelen, että se on monesti myös ehkä ikäasia. Kun olet nuori, ehkä vastavalmistunut tai opiskelet vielä siellä taidekoulussa, niin et ole ehkä löytänyt täydellisesti sitä omaa ilmaisuasi.

Leena Kuumola [00:18:37]: Sehän on selvä. Mutta sitten taas toisaalta täydellisyydestä puhuminen, kun puhutaan taiteesta, on ihan väärillä urilla. Mikään taide ei voi olla täydellistä. Se olisi pelottava ajatus, että jokin olisi.

Maija Kasvinen [00:18:48]: Täydellistä siinä, että löytää oman ilmaisunsa. Ei täydellistä muodossa tai muussa.

Leena Kuumola [00:18:54]: Niin niin, joo. Se on ihan totta, että nuorena on täysin luonnollista, että kun ollaan alussa, ei voida tietenkään. Kun ei olla vielä niin paljon sen enempää mietitty kuin nähty kuin koettu, niin silloinhan sitä on varmasti paljon vastaanottavaisempi ja avoimempi kaikelle, mitä on. Ja sitä on vaikeampi jäsentää, kun ei vielä ole sitä omaa näkemystä. Mutta kyllä silti sanoisin, että myös nuoret... No, tietysti, mitä tarkoittaa nuori taiteilija. Puhun nuorina taiteilijoina niistä, jotka ovat siinä parinkymmenen jossain kohdalla, jotka nyt ovat esimerkiksi Kuvataideakatemiassa tai jossain muualla taideopinnoissa. En usko, että se on pelkästään se ikä. Kyllä minä uskon, että se on hyvin paljon erilaisia luonteenpiirteitä, erilaista temperamenttia ja myös erilaisia pyrkimyksiä, joita ihmisillä ehkä luontaisesti on elämän suhteen. Toisilla ihmisillä on suurempi todennäköisyys siihen, että he pyrkivät enemmän tällaiseen materiaaliseen menestykseen ja niin edelleen. Silloin ollaan kyllä jo vähän hakoteillä, kun sellaiset henkilöt sitten liikkuvat siellä taidemaailmassa. Koska siihen suuntaanhan taidemaailma on jo tässä vähintäänkin parinkymmenen vuoden ajan mennyt, että kun siitä puhutaan, puhutaan monesti tällaisin termein, jotka liittyvät talouteen tai niin kutsutusti johonkin tällaiseen tunnettuuteen tai jotain.

Maija Kasvinen [00:20:35]: Jotenkin haluaisin ehkä jatkaa tästä. Olemme molemmat lukeneet varmaan sen Suna Vuoren artikkelin, joka oli Imagessa kesäkuussa. Se oli mielestäni aika kiinnostavaa. Siinä käytiin hyvin sitä kriitikon roolia ja asemaa läpi. Onko nähtävillä jotakin, että tässä meidän ajassamme on myös tällainen tsemppikulttuuri? Meillähän some on täynnä peukuttamista ja ehkä juuri sellaista tsemppipuhetta. Onko meillä sellainen tarve jotenkin aina ilmaista vaan niitä positiivisia asioita, ja sitten luovumme sellaisesta jotenkin rakentavasta reflektoinnista? Onko olemassa joku paikka, jossa tällaista reflektoivaa, yhteiskunnallista, taiteellista keskustelua käydään?

Leena Kuumola [00:21:17]: No se paikka on varmaan hyvin kaukana ainakin sieltä sosiaalisesta mediasta. Se täytyy kyllä tunnustaa, että siitä en tiedä yhtään mitään, kun pysyttelen sieltä mahdollisimman kaukana. Mutta siis tässähän nyt ollaan tänä päivänä ja on oltu jo pitkään siinä tilanteessa, että kritiikki ylipäänsä, taiteista puhuminen – sehän on yksi muoto puhua taiteista nimenomaan, taidekritiikki – on vähentynyt kaiken aikaa. Ja se on muuttunut enemmän ja enemmän tällaiseen, että siitä on tullut ikään kuin journalistista kirjoittamista. Siinä painotetaan aivan toisenlaisia asioita kuin sen itse taideteoksen tai taiteen sisältöä. Tämän päivän taidekritiikissä hyvin suurelta osin painotetaan nimenomaan taiteilijan henkilöä ja taitelijan henkilön tarinaa ja menestymistä, nimenomaan taloudellista tai jotain tällaista mielikuvallista, täysin sen taideteoksen olemuksen hinnalla.

Maija Kasvinen [00:22:23]: Mutta emmekö me ole sen henkilöhahmon kautta todella tiukasti siellä ajattelun ytimessä? Ja voiko ihminen ikinä vapautua niistä kehonsa ja mielensä omista raameista? Tavallaan minua kiinnostaa tämä erotus taiteilijan ja taideteoksen välillä. Ymmärrän tämän, mistä puhut, ja se ei ole toki ongelmatonta. Mutta samalla ajattelen, että eikö ihminen sen oman persoonansa kautta aina parhaiten ja suorimmalla mahdollisella tavalla ilmaise ajatusmaailmaansa ja elämänkatsomustaan?

Leena Kuumola [00:22:56]: Totta kai se on, mutta nyt minun täytyy sanoa, että en ymmärrä yhtään, mistä puhut. En ymmärrä, mikä tämä reaktiosi nyt oli siihen, mitä sanoin. Siis miten?

Maija Kasvinen [00:23:05]: Ei kun minua vaan kiinnosti tämä, kun sanoit, että nykyään puhutaan niin paljon siitä taiteilijan persoonasta sen taideteoksen sijaan. Jotenkin jäin siitä miettimään, että voiko se olla ihan relevantti ja kiinnostavakin suunta? Voimmeko tavallaan ajatella, että tämä maailma on ehkä menossa enemmän siihen suuntaan, että näemme, että sen ihmisen persoona kertoo jo itsessään aika paljon?

Leena Kuumola [00:23:32]: Niin, no varmaan ollaan menossa. Voin hyvin kuvitella, että ollaan menossa tuollaiseen suuntaan, mutta sitten ei voi muuta kuin olla pahoillaan siitä. Tuokin riippuu hirveän paljon siitä, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan ihmisen persoonasta. Totta kai ihmisen ajatukset ja se, miten hän suhtautuu maailmaan, elämään ja olemiseen, on ensiarvoista kaikessa taiteessa. Sieltähän se lähtee. Sehän lähtee sen taiteilijan sisältä. Mutta puhun nyt siitä, miten esimerkiksi näissä niin kutsutusti kritiikeissä tai arvosteluissa selostetaan taitelijasta, että missä hän on ollut, miksi on ollut, mistä tykkää ja mitä käyttää. Siis tällaisia täysin epäolennaisia seikkoja, joilla ei todellakaan ole mitään tekemistä sen kanssa. Jos minä katson jotain taidetta, en jaksa kuulla sitä, miten taiteilija toimii omassa elämässään paitsi sen taiteen ja ajattelun suhteen. Totta kai se on erittäin olennaista. Sitähän se kaikki on, se taide. Eihän sitä voi tavallaan erottaa lainkaan taitelijan persoonasta. Mutta silloin puhutaan siitä itse sisällöstä.

Maija Kasvinen [00:24:56]: Minua jotenkin vaan kiinnostaa tuo taiteen ja elämän päällekkäisyys ja se, voiko niitä erottaa ylipäätänsä.

Leena Kuumola [00:25:03]: No mutta tässähän se on nimenomaisesti se ero verrattuna aikaisempaan. Puhun nyt vuosikymmenten ja -satojen... No, se ehkä tulee tänä päivänä kaikista parhaiten esille nimenomaan, että taidetta pitää elää. Se näkyy heti, jos taidetta ei elä. Jos on joku sellainen ulkoinen, että siihen suhtaudutaan niin, että se on jokin väline, niin kuin siihen nyt valitettavasti tänä päivänä monesti suhtaudutaan. Että taiteella parannetaan, viihdytetään ja tehdään yhtä ja toista. Siis ainahan se on ollut niin, että tällainen vaihtoehtoinen taide, mitä nyt avantgardeksi tai miksi nimitetäänkin, kautta vuosikymmenten ja pidempäänkin avantgarde ja tällaiset vaihtoehtoiset taidepiirit ovat nimenomaan olleet. Ja tunnistan tämän erittäin hyvin, koska minun galleriani silloin aikanaan oli juuri sitä, että ne taitelijat, jotka siellä olivat aktiivisia ja pyörivät, elivät nimenomaisesti sitä taidetta. Eivät he tehneet mitään eroa sen kanssa, mikä nyt on taidetta ja mikä sitä muuta elämää ja mikä vapaa-aikaa. Se, miten tänä päivänä monesti nähdään taide, että se on tässä ja tavallaan se vapaa-aika ja elämä on jossain muualla, on minusta aivan täysin merkillinen suhtautumistapa.

Maija Kasvinen [00:26:43]: Joo, minäkin olen jotenkin taipuvainen ajattelemaan niin, että taiteilijan suurin taideteos on hänen elämänsä jollain tapaa. Mutta se on ehkä vielä eri asia.

Leena Kuumola [00:26:51]: Näin minä luulisin. Minusta tuntuu, että se ei ole edes mikään valintakysymys, että sitä ei edes voi erottaa vaikka haluaisikin. Jos ihminen on ikään kuin… Olen myös sitä mieltä, että ihminen on joko syntynyt taitelijaksi tai sitten ei. Se, että niin paljon taiteilijoita koulutetaan, niin koulutuksessahan nyt etupäässä pystytään puuttumaan johonkin tekniikkaan ja kaikkeen tällaiseen käytännön konkreettiseen. Mutta eihän sitä taiteilijuutta, sitä sen kaltaista mieltä, voi kehenkään istuttaa, jos sitä siellä ei ole. Se täytyy siellä olla alusta saakka.

Maija Kasvinen [00:27:38]: Onko tämä tällainen romanttinen kuva taiteilijuudesta?

Leena Kuumola [00:27:40]: Erittäin romanttinen, kyllä. Se on ihan totta. Ja hyvin kaukana tämän päivän suhtautumistavasta kyllä.

Maija Kasvinen [00:27:49]: Nine to five -taiteilijuudesta.

Leena Kuumola [00:27:52]: Niin, siis sellaisesta, mikä on jotenkin määritetty ja mikä, niin kuin nyt kaikki tässä yhteiskunnassa ja ajassa, jotenkin halutaan määrittää aivan toisin termein kuin jonkun ajattelun kautta. Että se määritetään taloudellisin tai minkä tahansa… Mikä on minusta täysin epäkiinnostavaa, koska ne taas ovat sellaisia asioita, että niillä ei ole merkitystä. Ne tulevat ja menevät. Mutta sitten taas se ihmetys ja se, mistä se taiteilijuus minun mielestäni lähtee, pysyy aina. Ei se katoa minnekään. Eikä se vaadi mitään tällaisia suuria varoja tai mitään, että pystyy elämään, nimenomaan kun suhtautuu olemiseen sillä tavalla, että se on täynnä ihmeitä. Että ne ovat siellä arjessa ja niitä näkee ihan missä tahansa. Se ei vaadi mitään matkoja maailman ääriin, puhumattakaan mistään tällaisista materiaalisista resursseista, vaan se on aina. Se on nimenomaan se taito nähdä ja kuulla. Sitä se on.

Maija Kasvinen [00:29:07]: Nyt liipataan jo varmaan aika läheltä vapautta ja ajatusta vapaudesta. Se onkin ollut sellainen, mitä olet korostanut omassa työssäsi kriitikkona. Ja myös ehkä juuri tuohon taitelijakuvaan, josta kerroit, liittyy olennaisesti kyky jotenkin irrottautua niistä oletuksista tai olettamista ja raameista, joita tarjotaan. Mennään vielä vähän siihen kriitikon vapauteen. Sinulla on ollut aina vahva näkemys siitä, että esimerkiksi kriitikko ei voi olla osa instituutiota tai sitoutua mihinkään.

Leena Kuumola [00:29:42]: Joo, ja on yhä edelleen. Siis vaikka olen sinne Hufvudstadsbladetiinkin kirjoittanut nyt varmaan 15 vuotta, olen aina halunnut olla sielläkin freelancer niin kuin joka puolella. Koska olen sitä mieltä, että mikä tahansa… Nyt ei puhuta ainoastaan kirjoittamisesta ja kriitikkoudesta vaan ihan mistä tahansa muustakin asiasta. Että jos ihminen on sitoutunut, jotenkin joutuu jonkun instituution sisään, niin se on nyt valitettavasti nähty niin, että luulen, että siitä on valitettavan vähän poikkeuksia. Että ne, joilla on ne ajatukset ja kaikki sitä ennen, niin ennemmin tai myöhemmin, huomaamatta tai huomaamattaan ihminen muuttuu siellä. Itse olen tosiaan – luultavasti minulla on suojeluvaisto – aina välttänyt ja pysynyt erittäin kaukana kaikista instituutioista. Niin en tietenkään osaa sitten sanoa omalta kohdaltani, että mistä se. Luultavasti se on joku ihmiseen rakennettu ominaisuus, että näin se menee. Että kun on tavallaan suljettuna johonkin tällaiseen instituutioon, silloin sen instituution rakenteet ja kaikki vaan imeytyvät sinne ihmiseen ilman, että edes tajuaa, että näin käy. Mikä on minusta todella pelottavaa, koska riippumattomuus etenkin taiteen suhteen mutta ylipäänsä elämässä ja olemisessa on kyllä yksi niitä ehdottomasti tärkeimpiä asioita.

Maija Kasvinen [00:31:23]: Puhutaan vähän vielä tuosta vapaudesta suhteessa taiteilijoihin. Sinäkin olet ystävä monen taitelijan kanssa, ja tämä Suna Vuoren teksti, jonka mainitsin aikaisemmin, käsittelee vähän myös tätä. Luen tästä pienen lainauksen, niin keskustellaan sitten. Eli tässä lukee: "Johtuisiko myönteisyys taiteen ja teatterin yleisestä ahdingosta, jota kriitikot yrittävät osaltaan, tietoisesti tai kenties tiedostamattaankin, helpottaa? Tai siitä, että vaikka myönteisten arvioiden kirjoittaminen on tietyssä katsannossa kriittistä kirjoittamista vaikeampaa, niiden julki tuominen on paljon mukavampaa?" Mietin tässä sitä, että kriitikkona toimit taidekentällä ja taitelijoiden parissa. Tämä on vähän sama kysymys, kun kerroit äsken siitä instituutiosta, että miten tiedostamattaankin ottaa omaan verenkiertoonsa niitä asenteita ja oletuksia. Pystyykö kriitikko ikinä oikeasti olemaan vapaa siitä kentästä, jolla hän toimii?

Leena Kuumola [00:32:27]: Varmastikaan en usko, että kukaan pystyy koskaan olemaan vapaa, ja sen takia tarvitaan nimenomaan sitä tiedostamista kaiken aikaa. Pitää olla tietoinen siitä, missä on ja mikä on se yhteys. Kun puhuit näistä ystävistä ja näin, niin tosiasia on se, että elämme pienessä maassa. Ja sitten on myös se, että monestihan sanotaan, että kriitikot ovat niitä epäonnistuneita taiteilijoita tai vähintäänkin niitä, niin kuin tietysti nyt tässä omassakin tapauksessani, joiden elämässä se on aina ollut. Että se on vaan täysin luontevaa, että se on se taide siellä elämässä. Niin silloinhan se on täysin itsestään selvää, että näin pienessä maassa etenkin mutta muutenkin. Minunkin ystäväpiirini koostuu suurelta osin taiteilijoista, ja kuitenkin olen kriitikko, kirjoitan taiteesta. Se on aina vähän sellaista tasapainottelua, kuinka lähellä olevasta taiteilijaystävän teoksesta voi kirjoittaa. Mutta tästä olen paljon puhunut ihmisten kanssa ja pohtinut tätä. Siinä on toisaalta myös se, että jos tuntee ihmisiä paremmin, tietenkin jatkuvasti keskustelee heidän kanssaan kaikenlaisista sekä heidän taiteeseensa että muuhun taiteeseen liittyvistä asioista. Silloinhan tavallaan tuntee kaikista parhaiten sen aiheen, kun se on kaiken aikaa olemassa, siitä kaiken aikaa puhutaan ja sitä pohditaan. Koska minusta se on taas myös tärkeää, niin kuin missä tahansa työssä niin myös siinä kriitikon työssä ja kirjoittamisessa, niin kaikista tärkeintähän on se perehtyneisyys. Se, että tuntee sen asian, josta kirjoittaa. Eihän siitä muuten voi kirjoittaa. Se on hyvin ristiriitaista sitten se... Suna Vuori siinä artikkelissa puhui siitä nimenomaan, että hän oli kokeillut sekä että, olla mukana siinä ja tuntea niitä, joiden töistä kirjoittaa. Tosin luulen kyllä, että se on aika erilaista kirjoittaa teatterikritiikkiä kuin kuvataidekritiikkiä, koska sitten taas teatteri on niin erilainen maailma kuin kuvataiteen maailma. Mutta kyllä toisaalta muistan senkin, että silloin aikanaan, kun aloin kirjoittaa kritiikkiä, minulle sanoivat monet ihmiset, että sen jälkeen, kun olen ollut tällainen jotenkin rakastettu vaihtoehtoisuuden ylläpitäjä siellä omituisessa galleriassani, jota kaikki jotenkin rakastivat, niin sitten minä ryhdyn tällaiseen, että ryhdyn kirjoittamaan taiteesta ja minusta tulee vihattu kriitikko, jota kaikki vihaavat. Mikä oli minusta jotenkin aika hätkähdyttävä ajatus. Kyllähän siinä varmaan on sellaisia vaikutteita ollut aikaisemmin, kun kriitikot olivat sellaisia, että heitä oli ehkä yksi tai pari joissakin lehdissä ja he olivat myös toimittajia, joilla oli aivan uskomaton valta. He olivat niitä, joihin tosiaan fokusoitiin näitä henkilöitä. Tänä päivänähän tässä freelancerien maailmassa sellaisia ikään kuin hierarkioita ja valtasuhteita varmaan ei olekaan. Enkä nyt tiedä, miksi pitäisikään olla. Mutta toisaalta en myöskään ole kokenut ikinä sitä vaikeaksi. Ihan samalla tavalla minun mielestäni ystävyys perustuu siihen, mistä tahansa asioista on kyse, että ollaan suoria, siis puhutaan asioista. Ja voi myös sanoa sellaisia asioita, joita ei ole kiva kuulla, mutta pitää myös pystyä ottamaan vastaan sellaisia asioita, joita ei ole kiva kuulla. Sitähän se ystävyyskin on, mutta myös kriitikkous on sitä. Vaikka tuntee taitelijoita, kyllä silti täytyy pystyä. Kun ei se kuitenkaan ole se kritiikki sitä, että keskustelisi sen taiteilijan kanssa jotenkin, vaan se on minun mielestäni sitä vuoropuhelua sen teoksen kanssa. Kyllä silloin täytyy pystyä kirjoittamaan myös negatiivista, vaikka he olisivat ystäviä, tuttuja tai mitä ikinä tahansa tällaisessa taidemaailmassa nyt on. Koska yhä edelleen korostan sitä, että minun mielestäni se nyt on, oli se mihin suuntaan tahansa, että otetaan vakavasti se asia. Että sitä pohditaan yhdessä, tai kriitikko tietysti kirjoittaessaan yksin, mutta kuitenkin sitä pohdintaahan se on. Kyllähän siitä saattaa avautua sitten ja tulla esiin sellaisia asioita, joita taitelija ei ehkä ole tullut ajatelleeksikaan. Itse kyllä olen monesti havainnut, että näinkin saattaa käydä, mikä saattaa olla sitten alku jollekin mielenkiintoiselle pohdinnalle myös taiteilijassa.

Maija Kasvinen [00:37:44]: Jotenkin haluaisin mennä vielä siihen, että kun mietin tätä aihetta ja kritiikkiä, tulin siihen lopputulokseen, että koen, että esimerkiksi musiikin puolella kritiikki on jotenkin avoimempaa tai helpommin lähestyttävää. Kuvataiteen kritiikin kieli esimerkiksi voi olla toisinaan vähän poissulkevaa, tai ehkä se on vaan liian abstraktia jollain tapaa. Haluaisin keskustella vähän siitä, että miten yhteiskunnallisuus, yhteiskunnallinen keskustelu ja maailmallinen keskustelu sekä kuvataidekritiikki linkittyvät yhteen. Ja onko niillä mitään linkkiä? Kertooko kuvataide sinusta maailmasta, niin kuin yleensä sanotaan, että taide heijastelee yhteiskuntaa? Ja voidaanko kritiikin kautta luoda jonkin näköisiä ymmärryksen siltoja joihinkin laajempiin ilmiöihin yhteiskunnassa?

Leena Kuumola [00:38:42]: Jos se olisi noin yksioikoista ja suorasukaista luoda siltoja, niin vastaus on heti, että ei. Koska siis taidehan ei kuitenkaan ole mikään tällainen peili. Tästähän nyt oli vähän tuossa aikaisemminkin puhetta, että mitä se ylipäänsä tarkoittaa tehdä taidetta. Jos nyt puhutaan yhteiskunnallisista asioista ja näin, niin tuohan on ollut se huolestuttava merkki jo kauan tässä tämän ajan kritiikissä, että monestihan taiteilijat itse saavat jotenkin määrittää sen, mitä he ovat. Kun kritiikki alkaa olla aika vähäistä ja keskittyä juuri niihin tarinoihin ja näin. Silloinhan se tarkoittaa sitä, että taitelijat ihan itse määrittelevät, minkä kaltaista taidetta he. Kun nyt mainitsit tämän yhteiskunnallisen taiteen, niin esimerkiksi sillä saralla sehän on aivan käsittämätöntä, miten tänä päivänä taiteilijat saattavat todeta olevansa yhteiskunnallisia taiteilijoita vailla minkäänlaisia perusteita tähän asiaan.

Maija Kasvinen [00:39:53]: Tässä mietin juuri, voiko tuosta mennä seuraavalle tasolle. Voiko tuota tulkita myös niin, että mitä se kertoo meidän ajastamme, että meillä on niin paljon taidetta, joka itse asiassa ottaa kantaa ja ikään kuin latistaa asioita hyvin simppeleiksi totuuksiksi?

Leena Kuumola [00:40:07]: Niin, paitsi että siis sanoitko äsken, että meillä on niin paljon taidetta, joka ottaa kantaa?

Maija Kasvinen [00:40:12]: Joo.

Leena Kuumola [00:40:12]: Minä sanoisin, että se on juuri täsmälleen päinvastoin, että siis tässä ajassahan ei ole. Hyvin, hyvin vähän sanoisin, että ylipäänsä näkyy sellaista taidetta, joka jotenkin olisi yhteiskunnallista. Ajatellaan nyt vaikka jotakin 1960-lukua täällä Suomessakin, keitä kaikkia siellä oli, esimerkiksi joku Harro Koskinen ja näin, niin eihän sellaisia taitelijoita ole missään tänä päivänä.

Maija Kasvinen [00:40:39]: Tällä viittaan ehkä siihen keskusteluun, joka käytiin vähän aikaa sitten ja jossa oli muutamia henkilöitä. Siellä on taiteilijoita, jotka käyttävät hyvin vahvaa tällaista eksplisiittis–poliittista sanomaa. Esimerkiksi, että siellä on aika vähän ehkä tilaa sellaiselle reflektiolle ja tulkitsijan omalle...

Leena Kuumola [00:40:56]: Mitä tarkoitat tuolla, miten kuvasit, että siellä on paljon taitelijoita, jotka?

Maija Kasvinen [00:41:02]: Tai en tiedä, onko niitä paljon, mutta nyt viime aikoina mediassa on ollut esimerkiksi puhetta siitä, voiko taiteilija ikään kuin sillä taiteellaan nostaa jonkin suoran epäkohdan ja vaikka tuoda sinne galleriatilaan jonkin globaaleja jättiyhtiöitä tuomitsevan taideteoksen. Tai että sillä on ikään kuin aivan suora poliittinen viesti.

Leena Kuumola [00:41:23]: No joo. Nyt ehkä pitää tehdä joku ero tällaisten merkkien, viestien ja niiden tarkoituksellisuuden välillä. Nimittäin nyt aletaan lähestyä sitä kysymystä, että jos taide koostuu siitä, että siinä kopioidaan joitain 1960-luvun poptaiteen muotoja ja sarjakuvahahmoja ja vähän sirotellaan sinne ja tänne joitain iskulauseita, niin minä en kutsuisi sellaista taidetta nyt vuonna 2020 tai edes vähän aikaisemminkaan millään tasolla poliittiseksi tai yhteiskunnalliseksi taiteeksi. Ensin pitäisi tietää, mistä puhutaan, ja sitten vasta puhua. Siis minulle on aivan täysi mysteeri tämän päivän tässä taidemaailmassa, että taiteilijat nimenomaan itse saavat määrittää, jolloin sitten syntyy sellainen mielikuva suurelle yleisölle, joka lukee niitä lehtiä, että "oho, meillä on tällaisia yhteiskunnallisia taitelijoita tässä maassa". Kun siis sanoisin, että niitä ei juuri kyllä näy missään. Etenkään näissä tällaisissa yhteyksissä, joissa se ilmaisu tarkoittaa sitä, että siinä kopioidaan joitain vanhoja poptaiteen muotoja ja niin edespäin. Mitä tulee muuten tähän, niin sehän on selvää, että tavalla tai toisella taiteessa heijastuu se aika, jossa sitä tehdään. Mutta eihän se nyt niin yksioikoista ole, että se pitäisi heti sieltä näkyä ja että se olisi jotakin tämän ajan kuvittamista. Silloin ollaan kyllä väärillä teillä. Sehän näkyi erittäin selkeästi esimerkiksi silloin, onko siitä nyt viisi vuotta vai mitä, kun oli tämä niin kutsuttu pakolaiskriisi tässä maassa. Sehän oli erittäin hyvä esimerkki siitä, miten taide tai taiteellinen ajattelu on jotenkin yksinkertaistunut ja pinnallistunut sillä tavalla. Jos nyt sinä vuonna, kun niitä pakolaisia tänne tulvi ja oli tämä maahanmuutto ja kaikki nämä keskustelut. Niin jos taide tarkoittaa sitä, että mennään niihin maihin, joihin näitä ihmisiä ovat rantautuneet, otetaan sieltä ne konkreettiset, fyysiset merkit eli pelastusliivit, joita oli suuria vuoria siellä Välimerellä, kuljetetaan ne tänne Suomeen ja pannaan ne sitten sellaisenaan johonkin näyttelyyn, että "tässä tämä nyt on tämä meidän pakolaiskriisimme". Niin sanoisin, että aika surullista kyllä. Silloin voi todellakin kysyä, että missä se taide on. Mikä siitä tekee taidetta? Siis sehän on vasta se pienin mahdollinen alku, kun nähdään. Mihin tahansa kiinnitetäänkin huomiota, mutta se, että ollaan huomioitu joku asia, on vasta sen taiteilijuuden ja ajatuksen alku, jota sitten ryhdytään jotenkin pohtimaan ja yhdistämään muihin asioihin ja saamaan siitä jonkinlainen näkemys. Tuo on täysin groteski ilmiö, joka ei ollut ainoastaan täällä meillä Suomessa vaan ympäri maailmaa. Juuri sellaiset taiteilijat, jotka kuuluvat näihin, jotka ovat aina siellä etunenässä, kun jotakin tapahtuu. Siellä sitten ensimmäisenä viemässä sen, että tässä nyt ollaan näin ajankohtaisia. Se taas ei ole taidetta. Taide vaatii pohdintaa ja syventymistä.

Maija Kasvinen [00:45:20]: Kyllä. Tämä on ehkä mielestäni nähtävissä muutenkin aika vahvasti kulttuurissamme, että otetaan ikään kuin joitain selkeitä totuuksia ja pyritään saamaan niille jotain ryhmittymää taakse ja erottautumaan muista, tekemään tällaista jaottelua.

Leena Kuumola [00:45:35]: Niin, ja siis sehän on asioiden kuvittamista. Se on sitä yksinkertaisuutta, mikä on juuri se vastenmielinen puoli tässä taidemaailmassa, minkälaista se tänä päivänä on. Koska juuri ja juuri se on pintaa, mutta ainakaan se ei ole mitään sen alempaa. Minkäänlaista pohdintaa, ajattelua, asioiden yhdistämistä ei esiinny.

Maija Kasvinen [00:46:02]: Mutta mietitkö kriitikkona sitä, mitä tämä kertoo meidän ajastamme isommassa kuvassa? Jos näemme tällaista, jota taiteeksi kuitenkin nimitetään ja jota esitetään taiteen areenoilla, niin mistä tämä kertoo?

Leena Kuumola [00:46:17]: No sehän kertoo nimenomaan juuri tästä meidän ajastamme, joka on aika lailla surullinen, sanoisin. Siis kauanhan tässä jo on menty tällaista tulevaisuutta kohti, jossa nyt olemme. Esimerkiksi, että käsitteet jotenkin keikautetaan päälaelleen ja puhdistetaan kokonaan sisällöstään ja sitten puhutaan asioista, ikään kuin niillä olisi jotakin sisältöä. Mutta kun sisällöllä tänä päivänä ei ole mitään väliä, ei minkäänlaista. Oli nyt kyse taiteesta tai ihan mistä tahansa yhteiskunnan alueesta, niin tuntuu siltä, että itse sisällöllä ei ole mitään väliä. Pääasia on, että näyttää ja kuulostaa hyvältä. Siis mielikuvat. Tämähän on tällaista mielikuvien aikaa, että niitä kyllä jokainen tuollainen, miksi nyt niitä kutsutaan, suunnittelutoimisto istuu miettimässä ja tuottaa jatkuvasti. Mutta mielikuvathan ovat täysin tyhjiä. Eihän niillä ole mitään perustaa missään.

Maija Kasvinen [00:47:24]: Mietin jotenkin sitä, voivatko mielikuvat olla myös alusta sille taiteelle. Jos voimme luoda tätä ikään kuin todellisuutta niiden mielikuvien avulla, niin voisiko se tässä suhteessa olla itse asiassa tosi kiinnostavaa taidetta?

Leena Kuumola [00:47:37]: [Naurua]. Aika optimistinen ajatus. En oikein nyt kyllä. En kommentoi tuohon. [Naurua.]

Maija Kasvinen [00:47:49]: Yritin tuossa aamulla vielä jotenkin kiteyttää sitä, että mitä se on, mitä kriitikko tekee. Onko se jotenkin sitä, että kriitikko seuloo sitä, mikä on yleistä ja mikä ainutlaatuista? Yrittää ehkä löytää jotain. Sen sijaan, että se on joku ilmiselvä, kaikkien huulilla ja mielissä oleva asia, niin yrittää löytää sen uniikin taitelijaperspektiivin ja...

Leena Kuumola [00:48:16]: No vähän samaan tapaan kuin taiteilija. Siis se, miten tässä nyt on puhuttu siitä, mitä taide minun mielestäni esimerkiksi on, että se on sitä ihmetystä olemisen edessä ja sen ensinnäkin löytämistä ja havaitsemista ja tekemistä näkyväksi myös muille. Tuo on aika ikävä jotenkin tuo ajatus kriitikosta seulomassa jotakin. En minä nyt sellaisestakaan tiedä. Mutta mielestäni kritiikki ja ylipäänsä kaikki puhuminen taiteista on tarpeellista, ja sitä tapahtuu aivan liian vähän tässä päivässä. Siitä on nyt kohta 15 vuotta, kun olen joutunut sulkemaan galleriani, kun se nyt oli sellainen vähän hankala yhtälö. Mutta minulta aina kysytään, kaipaanko takaisin siihen aikaan ja kaipaanko sitä galleriaa. Kyllä kaipaan siinä mielessä, että ensinnäkin tietysti se, että pystyi jotenkin luomaan mahdollisuuksia näyttää töitä sellaisille taiteilijoille, joilla ei ollut niitä missään. Koska se oli sitä aineetonta taidetta, käsitteellistä tilataidetta tai kokeellista liikkuvaa kuvaa, jota siihen aikaan ei pystynyt missään näyttämään ja tänäkin päivänä aika harvoissa paikoissa. Mutta se ei edes ole se, mikä on se perimmäinen syy sille, miksi ehkä voisi kaivaten ajatella niitä aikoja. No, monesta muustakin syystä. Mutta ne keskustelut. Siis nimenomaisesti tämä, että kun puhut, että mitä kritiikki on. Niin se, että kun istuin siellä galleriassani kaiket päivät ja siellä myös istui paljon muita ihmisiä. Siellä istui paljon taiteilijoita ja kaiken näköistä väkeä eri taiteen aloilta ja näin. Ja siellä jatkuvasti oli se keskustelu. Siellä pohdittiin niitä erilaisia asioita taiteeseen tai elämään liittyen, ihan miten tahansa. Mutta sitä, mikä siellä on tavallaan sen taiteen ytimessä. Se pohtiminen, ajattelu ja niiden asioiden läpi käyminen. Niin kyllä, sitä kaipaan paljon. Ja sitähän tapahtuu nimenomaan sellaisissa paikoissa, joissa taitelijat kohtaavat toisiaan ja myös tällaiset ihmiset, jotka eivät ole itse taiteilijoita vaan jotenkin miettivät sitä taidetta. Ne ovat ne keskustelut paljon enemmän tänä päivänä kuin missään kritiikeissä. Kun tulin Tukholmasta, kun sieltä siirsin galleriani tänne vuonna 1996, siihen aikaan oli vielä, siinä 1990-luvun lopulla, täällä Helsingissäkin monta tällaista paikkaa, jotka olivat täysin itsestään selviä paikkoja taiteilijoiden kohdata toisiaan ja myös meidän muiden, jotka sitä pohdimme ja olimme tavalla tai toisella siinä mukana. Esimerkkinä voi vaan sanoa Taidehallin klubin, joka oli siihen aikaan se pikku baari siellä ylhäällä. Hyvin, hyvin inspiroivaa. Kyllähän siihen tietysti liittyi paljon muutakin. Se oli elämän nautintoja ja näin mutta myös niitä täysin spontaaneja, riippumattomia, kiihkeitä keskusteluja taiteesta, taiteen eri kysymyksistä. Se oli täysin itsestään selvää. Silloin ei kukaan tajunnut, että kohta tällaista ei enää ole. Nyt sitä ei enää ole ollut varmaan 15 vuoteen. Se on harmillista. En tiedä, toivon hartaasti, että nuorilla taitelijoilla on tänä päivänä tällaisia kohtaamispaikkoja ja tavallaan sellaisia, jotka ovat täysin tällaisia epäbyrokraattisia. Koska en ole ikinä kyllä kuullut missään seminaarissa mitään tällaista olennaista. Ne seminaarit nyt minusta ovat vähän jotenkin sellaisia, ne keskittyvät hyvin paljon muotoon ja kaikkeen, että ne eivät ole kyllä mikään paras paikka kuunnella tai keskustella taiteesta. Kyllä se tapahtuu jossain ihan muualla, täysin spontaanisti.

Maija Kasvinen [00:52:35]: Haluaisitko vielä kertoa jostakin teoksesta, joka on koskettanut sinua viime aikoina?

Leena Kuumola [00:52:41]: Voin mainita yhden sellaisen julkisen teoksen, joka on koskettanut minua. Se on Denise Zieglerin. Siitä on varmaan 20 vuotta aikaa, kun hän on sen tehnyt. Ja se on siis tällainen teos, joka on täällä Helsingissä ja johon kuuluu, en nyt muista lukumäärää, olisiko niitä kuusi tai kahdeksan tai jotain, tällaista, miksi näitä nyt sanotaan, kaivonkantta, joita on tuolla kadulla. Tällaisia valurautaisia, valettuja. Katukaivoja kai ne ovat nimeltään. Niin niiden kansia. Niitä on muutama Helsingin alueella siellä keskustassa. Se on tällainen Denisen tavallaan julkinen taideteos. Niitä on eri paikoissa, ja niiden kaikkien kuuden tai kahdeksan kanteen on siihen valurautaan valettu tällainen pieni teksti. Tällaisia pieniä epigrammeja ohikulkijoille, ehkä parin rivin tai jotain. Ne ovat yhteydessä siihen paikkaan, jossa ne kannet sijaitsevat. Se miellyttää minua erittäin suuresti, tämä koko ajattelu. Ylipäänsä jos ajatellaan julkista taidetta, että mitä se tarkoittaa. Tämä Denisen teos on sellainen, joka on aina läsnä tuolla meidän kaikkien keskellä, mutta se ei tee minkäänlaista numeroa itsestään. Se vaan on. Luultavasti sitä ei näe, mutta joskus, kun sattuu näkemään, kun sattuu siellä olemaan kyseisessä paikassa ja katsomaan sinne alaspäin, että "oho, täällä on tällainen kansi ja teksti". Että joku on jossakin siellä, siinä paikassa. Siinä minun mielestäni yhdistyy aika paljon sellaisia asioita, jotka minun mielestäni ovat aika välttämättömiä ja jotka tekevät tällaisesta... Kun siis julkinen taidehan on pitkään ja perinteisesti ollut nimenomaan monumentteja, ja ne ovat olleet sellaisia teoksia, jotka ovat keskittyneet ihmisen saavutuksiin, merkkihenkilöihin ja ylipäänsä henkilöihin. Ja ne ovat olleet sellaisia hyvin klassisia siinä mielessä, että ne ovat monesti olleet tällaisia potretteja jonkun jalustan päällä. Ja mikäs siinä, varmaan niillekin on oma tilansa. Mutta tällaiset teoksen kuin Denisen, tällainen käsitteellinen, laajalle alueelle levittäytynyt ja tavallaan sattumaan perustuva siinä mielessä, että joko sattuu näkemään tai sitten ei. Mutta kun sen sattuu näkemään, sen jälkeen jotenkin suhtautuu ylipäänsä ympäristöönkin varmasti hetken aikaa ihan toisin. Silloin siitä syntyy jotenkin se havainto ja oivallus, että arkihan on täynnä tällaisia asioita. Se on täynnä ihmeitä. Mitä tahansa voi minä hetkenä hyvänsä. Voi nähdä jonkun asian, joka tuo hyvän mielen. Siinä mielessä pidän sitä erittäin hienona teoksena kyllä.

Maija Kasvinen [00:56:08]: Kiitos.

Loppujuonto [00:56:10]: Kuution jälkeen.

Kuuntele myös edelliset jaksot

Jakso 2: Digiloikka
Maija Kasvisen vieraana on Kuvataideakatemian professori Anna-Kaisa Rastenberger. Yhdessä he pohtivat sitä, kuinka esittämiskäytäntöjen evoluutio on vaikuttanut tapaamme kohdata taidetta.

Jakso 1:Hyvinvointivaltiota rakentamassa 
Taiken taideasiantuntija Maija Kasvinen ja Suomen kulttuurirahaston erityisasiantuntija ja Taidekoti Kirpilän museonjohtaja Johanna Ruohonen tekevät katsauksen julkisen maalauksen historiaan ja sen merkitykseen tänä päivänä.