Osallistumisen taide - Kuution jälkeen, osa 5 | Podcast

Maija Kasvinen ja Kaija Kaitavuori sekä podcastin tunnus.

Taiken Maija Kasvinen (kuvassa vasemmalla) ja taidehistoroitsija Kaija Kaitavuori keskustelevat osallistavan taiteen erilaisista muodoista. Maijan valokuva: Vilhelm Sjöström

Julkinen, jaettu, osallistava… Mitä on osallistava taide? Kuinka taidesuuntaukset näkyvät taiteilijan ja yleisön suhteessa? Voiko taiteilija päästää irti yksilöllisen neron kruunusta - mitä mahdollisuuksia silloin avautuu?

Tässä jaksossa taidehistoroitsija Kaija Kaitavuori kertoo väitöskirjastaan, jossa hän käsittelee osallistavan taiteen erilaisia muotoja. Keskustelu koskettelee myös prosessimuotoisen taiteen erityisominaisuuksia ja sitä, kuinka objektista irrottautunut taide voi toimia markkinatalouden lakien ulottumattomissa.

Tiivis jakso on täynnä viitteitä taidehistoriaan, teoreetikkoihin ja taiteen tekijöihin. Älä anna sen hämmentää, vaan nauti kahden taidenörtin sujuvasta puheenparresta. 

Kuution jälkeen – keskustelua julkisesta taiteesta on Taiteen edistämiskeskuksen julkaisema podcastsarja. Keskusteluissa pohditaan taiteen merkitystä taidegallerian ulkopuolella.

Kuuntele jakso

Kesto: 51 minuuttia

Jakso tulee saataville myös mm. seuraaviin palveluihin:

Spotify

Apple Podcasts

Google Podcastit

Anchor

Jakson tekstiversio

Saavutettavuuden varmistamiseksi kaikki Kuution jälkeen -podcastin jaksot julkaistaan myös tekstinä.

Alkujuonto [00:00:00]: Kuution jälkeen. Keskustelua julkisesta taiteesta.

Maija Kasvinen [00:00:04]: Tervetuloa kuuntelemaan Kuution jälkeen: Keskustelua julkisesta taiteesta ohjelmasarjaa. Minun nimeni on Maija Kasvinen ja työskentelen Taiteen edistämiskeskuksessa julkisen taiteen asiantuntijana. Tänään vieraanani on Kaija Kaitavuori, joka on taiteen esittämiskäytäntöjen lehtori Praxis -ohjelmassa Kuvataideakatemiassa ja aikaisemmin toiminut yleisötyössä Kiasmalla. Moikka Kaija.

Kaija Kaitavuori [00:00:33]: Moi. Kiitos kutsusta.

Maija Kasvinen [00:00:34]: Kiva kun olet täällä. Tänään oli ajatuksena, että lähestytään sanaa julkinen jokseenkin jaetun näkökulmasta, ja sitä kautta löytyy linkki julkiseen taiteeseen. Eli se on jotain, missä astutaan ehkä yksityisen tai oman tekemisen ulkopuolelle. Jossain kohtaa voisimme puhua yleisöstä tai katsojasta, mutta oikeastaan tämän termin uudelleen määrittelyä tai laajentamista me olemme täällä tänään tekemässä. Vuonna 2015 Kaija sinä kirjoitit väikkärin, jonka nimi on "Art of Engagement: Audience participation and contemporary art". Mikä olisi pätevä suomennos tälle väikkärille?

Kaija Kaitavuori [00:01:21]: Oho, heti pistit vaikean. Se on tosiaan kirjoitettu englanniksi, niin se on mielessäkin sillä nimellä. Mutta lähtökohtana oli siis tämä suomen hauska sana osallistaminen, jota ei ihan sellaisenaan englanniksi oikeastaan ole, koska meillä tehdään se hieno ero osallistuminen ja osallistaminen. Niin engagement ehkä sitten viittaa siihen, että siinä ollaan osallisia ja osallistutaan tässä taiteessa. En minä nyt ehkä ihan sanasta sanaan käännöstä tee, mutta tämä on avainkysymys siinä.

Maija Kasvinen [00:01:56]: Niin, nämä ovat hyvin samankaltaisia termejä, mutta niissä on kuitenkin aika iso ero siinä aktiivisuudessa jollakin tapaa, tai vallassa.

Kaija Kaitavuori [00:02:04]: Kyllä.

Maija Kasvinen [00:02:05]: Ajattelin, että lähdetään ihan liikkeelle väikkärin rakenteen mukaan, käydään vähän taidehistoriaa kehystä tälle asialle ja näitä termejä teoreettista. Sitten lähestytään esimerkkien kautta sitä, että mitä kaikki tämä voi tarkoittaa käytännössä. Aloitat sillä vielä, että haluat käyttää nimenomaan tätä osallistuminen taiteessa sen sijaan, että käytetään sanaa osallistava taide. Mennään kuitenkin vähän tähän kehitykseen, että mikä on johtanut tähän osallistumisen käsitteeseen. Eli siellä on muutamia taidesuuntauksia, joita voitaisiin vähän alkuun puhua. Laitetaanpas tähän alkuun vaikka "relational aesthetics" heti. Miten se liittyy osallistumiseen tai osallistamiseen?

Kaija Kaitavuori [00:02:49]: Näillä termeillä on usein joku sellainen ihan selkeäkin yksi lähtökohta, mutta sitten ne ovat levinneet käyttöön erilaisissa yhteyksissä ja tämä "realtional aesthetics" on yksi esimerkki siitä, että sen on lanseerannut ranskalainen kuraattori, kirjoittaja Nicolas Bourriaud. Se kirja käännettiin muistaakseni vuonna 2002 englanniksi, jonka jälkeen siitä tuli tosi yleinen termi. Hän oli sen jo kirjoittanut edellisen vuosituhannen lopulla, ja hän kiinnitti huomiota siihen, että monet taiteilijat tekivät sellaisia teoksia, jotka loivat sinne näyttelytilaan tilanteita, johon ihmiset tulivat ja osallistuivat tai tekivät jotain, tai vaan olivat siellä teoksessa. Sitä kautta teoksen sisällöksi tai materiaaliksi muodostui ihmisten väliset suhteet tavalla tai toisella. Mutta sen jälkeen tämä oli; hän osui ilmeisesti johonkin tosi tärkeään asiaan ja kultasuoneen, että nyt sitten tämä termi relationaalinen taide tai relationaalinen estetiikka on käytössä. Sillä sitä käytetään moneen muuhunkin, monen muun tyyppiseen taiteeseen kuin mitä hän itse sillä alun alkaen tarkoitti. Mutta se on hänen lanseeraamansa käsite alun alkaen.

Maija Kasvinen [00:04:07]: Seuraava teoreetikko, jonka nostat esiin on Grant Kester. Miten hän kehitti tätä osallistamisen taidetta?

Kaija Kaitavuori [00:04:22]: Hänelle taas sitten lähtökohta on toisen tyyppinen taiteen tekeminen. Ennen kaikkea sellainen, jossa ihmiset osallistuvat sen varsinaisen teoksen sisällön tekemiseen ja jo hyvin varhaisesta vaiheesta, että Bourriaudin viittaama relationaalinen taide, tai taide jota sillä termillä voidaan käsitellä niin se on jo ikään kuin valmiina esillä jossain näyttelyssä tai galleriassa, ja ihmiset tulevat ja sitten käyttävät sitä tavalla tai toisella. Mutta Kesteriä taas kiinnostavat yhteisölliset projektit ja ehkä sitten me käyttäisimmekin yhteisötaide -termiä aika paljon siihen viittaamaan. Eli sellaiset projektit, joissa taiteilija tekee yhdessä jonkun ryhmän kanssa ikään kuin alusta saakka ja aika pitkälti ryhmän ihmisten, näiden osallistujien kiinnostusten tai tarpeiden mukaan jotain taideprojektia. Siinä korostuu prosessi hyvin paljon, ja se valmis lopputulos voi olla hyvin epämääräinen, tai että se ei ole siinä niin suuressa roolissa, vaan se on enemmän prosessilähtöistä. Hän korostaa tämän tyyppisessä tekemisessä dialektisuutta, dialogia näiden tekijöiden välillä. Eli vähän erityyppinen lähtökohta.

Maija Kasvinen [00:05:27]: Onko tässä myös jotain eroa suhteessa galleriatilaan? Minä sijoitan Bourriaudin tosi tiukasti sinne gallerian sisälle, siinä missä Kesterin ajatukset ehkä jo vähän menevät sinne ulkopuolelle. Olenko ihan hakoteillä?

Kaija Kaitavuori [00:05:45]: Ei kun kyllä nimenomaan näin, että aika usein yhteisölliset Kesterin käsittelemät teokset ja projektit tapahtuvat jossain muualla, siellä missä ihmisetkin jo ovat. Ja sen sijaan tämä mistä Bourriaud puhuu niin siinä ihmiset tulevat teoksen luokse. Eivät nämä mitään tiukkoja kategorioita ole, mutta ehkä painotus on tosiaan tämänlainen.

Maija Kasvinen [00:06:12]: Otetaan vielä käsittelyyn Suzanne Lacy, joka ehkä jo edelsi Bourriaudia ja Kesteriä. Susanne Lacy lanseerasi 90 -luvulla käsitteen "new genre public art". Onko sinulla tälle jotain hyvää suomenkielistä vastinetta?

Kaija Kaitavuori [00:06:30]: Kyllä siitä on kirjoitettu suomeksikin, mutta mitähän siitä olisi käytetty. Uuden tyyppinen julkinen taide tai miten genre nyt käännetään, en ihan osaa sanoa. Ei sille ainakaan mitään hirveän vakiintunutta suomennosta ole. Mutta hän tosiaan käsittelee, 90 -luvun puolivälissä ilmestyi hänen hyvin hyvin tunnettu ja edelleen luettu kirjansa, jonka mainitsit. Tosiaan siinä luodaan yhteenvetoa siitä vähän edeltävänä aikana tapahtuneista kehityskuluista, joissa taiteilijat lähtivät tekemään julkiseen tilaan, ulos museoista sellaisia teoksia, jotka eivät ole monumentteja tai esineellisiä teoksia. Vaan justiinsa niitä luodaan ihmisten kanssa yhdessä, tai ne tulevat kontaktiin eri tavalla katsojien ja käyttäjien kanssa. Se on tosiaan otettu moneen kertaan tämän vuosituhannen osallistavan taiteen eri muodoissa sellaiseksi johtotähdeksi ja siihen viitataan jatkuvasti.

Maija Kasvinen [00:07:31]: Kyllä, minäkin olen törmännyt tähän kyllä moneen kertaan, mutta oikeastaan aika usein se jää tosiaan englanninkieliseksi käsitteeksi eikä se ole mielestäni vakiintunut suomenkieleen niin voimakkaasti. Sen takia osin tuntuu, että se ei Suomessa ole niin tunnustettu ilmiö.

Kaija Kaitavuori [00:07:53]: Sellaisestakin puhutaan, että on paikkasidonnaista taidetta ja sitten ehkä on käytetty sellaista termiä kuin yhteisösidonnainen taide. Mutta ei sekään ole niin läpilyönyt, että olisi jotenkin kaikille tuttu.

Maija Kasvinen [00:08:04]: "New genre public artissa" minusta tuntuu, että siinä tapahtui jotain myös suhteessa sanaan public. Että tavallaan public nähtiin käsittävän myös yleisöä tai katsojia, osallistujia ehkä jopa.

Kaija Kaitavuori [00:08:20]: Kyllä ilman muuta, että se lähti reaktiona sellaista julkista taidetta vastaan, jossa se teos ikään kuin tehdään valmiiksi jossakin ja sitten se tulla plumpsautetaan sinne yhteisön keskelle tai johonkin tilaan. Yhdysvalloissa oli ihan sellaisia vähän ongelmallisiakin tapauksia, joissa ihmiset jotka sen taideteoksen kanssa sen jälkeen elivät vastustivat sitä, tai he eivät pitäneet sitä oikein hyvänä ajatuksena, että joku muu päättää mitä sinne heidän ympäristöönsä tulee. Sitten taiteilijat lähtivät myös reagoimaan tähän ja miettimään, millä eri tavoin taidetta voidaan tuoda julkiseen tilaan siten, että siinä otetaan huomioon ihmiset, jotka käyttävät näitä tiloja ja paikkoja ja lähtökohtaisesti se tapahtuu keskustellen.

Maija Kasvinen [00:09:10]: Tässä käytiin jonkun verran tätä taidekentän kehitystä muutaman vuosikymmenen takaa. Sieltä nousi juuri tämä relaatioestetii... no itse asiassa se tulee vähän myöhemmin, mutta sieltä nousee dialoginen taide, keskustelutaide, yhteisötaide, ylipäätään social practice, sosiaalinen praktiikka, jota etenkin USA:ssa käytettiin. Ja sitten ehkä sen jälkeen tämä relaatioestetiikka, jotka ovat luovineet tietä tälle meidän nykyiselle osallistamisen taiteen käsitteelle. Mutta jos mietitään laajempia yhteiskunnallisia kehityksiä, jotka linkittyvät tähän niin mielestäni on hirmu kiinnostavaa, että olit nostanut esiin yhteiskunnan kehitystä ja kerrot siitä, että 80 -luvulla oli ylipäätään konservatiivinen käänne yhteiskunnallisissa arvoissa. Taiteesta tuli sitä myötä alusta keskustelulle, joku uudenlainen paikka, jossa pystyttiin käymään vapaampaa keskustelua. Tavallaan sitten siinä aktivismi alkoi jollain tavalla sekoittumaan taiteen muotoihin.

Kaija Kaitavuori [00:10:25]: Kyllä, riippuu vähän mistä paikastakin puhutaan. Tuolla Atlantin toisella puolella USA:ssa kuitenkin sitten taas tilanteet ovat olleet vähän erilaisia, mutta kyllä tämänlainen prosesseja korostava, yhteisöllisyyttä korostava taide on tietysti reaktio myös taiteen kaupallistumiseen ja taidemarkkinakentän yhä suurempaan vaikutusvaltaan siinä, että minkälaista taidetta tehdään. Että näitä prosessipohjaisia teoksia, kun niitä ei voi myydä ja ne eivät sillä tavalla osallistu siihen, tai ainakin pyrkivät ulos siitä taiteen myynti ja ostamiskierteestä, jonka koettiin liikaakin hallitsevan taiteen tekemistä ja vastaanottamista. Siinä mielessä tämä mitä sanoit pitää kyllä paikkansa.

Maija Kasvinen  [00:11:16]: Kyllä, ja ehkä tietynnäköinen vastaliike on jotenkin voimassa, ja itse asiassa Claire Bishop sitten taas kritisoi näitä aikaisemmin mainittuja teoreetikkoja. Aina uin täällä teorian suossa vähän, mutta tämä oli mielestäni kiinnostavaa, tämä Claire Bishopin kritiikki, joka kohdistuu aikaisempiin Kesteriin ja Bourriaudiin, koska hän antagonismin tai vastaliikkeen tai jonkun ehkä... miten kuvailisit tätä?

Kaija Kaitavuori [00:11:47]: Tämä on ehkä kiinnostava piirre tässä osallistavan taiteen ja osallistumisen kentässä, että kun siellä ovat nämä hyvin vahvat äänet, Kester, Bourriaud ja Bishop, ja näillä kaikilla on erilainen lähestymistapa tähän. Bishop kritisoi sekä Bourriaudia että Kesteriä siitä, että he ovat epäpoliittisia ja etsivät liikaa harmoniaa ja kieltävät yhteiskunnassa vallitsevia vallan epätasapainoja ja epätasaisia sosiaalisia mahdollisuuksia. Hän taas suosii enemmän juuri sen tyyppistä taidetta, jossa näitä asioita käsitellään ja tuodaan aika aggressivisellakin tavalla esiin. Nämä tavallaan elävät rinnakkain ja samaan aikaan, että niitä ei oikein voi pistää kronologiseen järjesteykseen, että kuka oli ensin ja kuka tuli sitten vaan ne ovat ääniä aika samaan aikaan tällä kentällä. Mutta Bishop asettuu selvästi vastahankaan näitä edellisiä heppuja kohtaan. Hän on sitä mieltä, että taiteen tehtävä on myös tuoda esille ja tavallaan tyrkyttää meille, saattaa meidät sellaiseen tilanteeseen, jossa me joudumme kohtaamaan yhteiskunnan epätasa-arvoisuuksia ja sillä tavalla. Että on osa demokratiaa, että niitä ei yritetä kätkeä vaan niitä voidaan taiteessa käsitellä. Tätä taas ei Kester ymmärrä ollenkaan, että hänen mielestään ei mitään tämänlaisia shokkiefektejä tarvita, että ei meitä tarvitse kasvattaa tähän, että kyllä me tiedämme. Pitää pikemminkin lähteä rakentamaan jotain uutta. Että näillä on hyvin erilainen, lähestyvät eri puolilta samaa asiaa siitä, että miten ihmiset osallistuvat ja minkälainen paikka osallistujalla voi taiteessa olla.

Maija Kasvinen [00:13:35]: Niin, ehkä tässä voi olla myös jonkinnäköinen linkki tähän suomenkieliseen osallistuminen, osallistaminen -keskusteluun.

Kaija Kaitavuori [00:13:47]: Kyllä, se on itse asiassa ihan hyvä idea, että ne teokset tai projektit, joita Bishop kannattaa, niin ne osallistavat ihmisiä osittain vähän väkisinkin, eikä sillä tavalla kutsu tai lähde dialoogisesti liikkeelle, vai voi olla hyvinkin, miltei väkivaltaisesti tai ainakin jollain tavalla painostaen osallistaa ihmisiä. Sen sijaan vaikka Kesterin kuvaamat projektit, niissä se osallistujien oma aktiivisuus ja tekijyys ja toimijuus on suuremmassa roolissa.

Maija Kasvinen [00:14:22]: Sitten ajattelin, että voisimme mennä ihan tähän sinun löydöksiisi. Tai tähän matriisiin, jonka olet luonut tätä väikkäriä varten. Sinulla on nelikenttäinen matriisi, jossa tavallaan reflektoit vähän sitä osallistujan omaa aktiivisuutta ja myös taiteilijan roolia. Ensimmäinen osa tästä mallista on "target", kohde. Haluaisitko vähän kuvailla minkä tyyppisistä projekteista tässä on kyse?

Kaija Kaitavuori [00:14:57]: Haluaisin ehkä sanoa ensin pohjaksi, että minä tosiaan lähdin miettimään eri tyyppisiä taiteen tekemisen muotoja ja eri tapoja, joilla taiteilijat ihmisiä niihin osallistavat ja just siksi, koska ne olivat mielestäni sotkussa keskenään, ja käytettiin samoja sanoja kuvailemaan hyvin eri tyyppisiä lähestymistapoja. Niin yritin hahmottaa tätä koko kenttää, ja minulla oli siinä kaksi muuttujaa, toinen on se, että kuinka paljon aktiivista roolia annetaan sille osallistujalle, taikka kuinka tiukasti taiteilijan sanelemaa osallistuminen on. Ja toinen muuttuja oli se, että missä vaiheessa osallistujat otetaan mukaan. Otetaanko heidät mukaan siinä vaiheessa kun taiteilija on jo tehnyt teoksen ja sitten siinä avataan tila osallistujalle tehdä jotain, vai otetaanko heidät mukaan jo sieltä ihan alkuvaiheesta? Ja siitä sitten muodostui tämä nelikenttä. Mutta ne eivät ole mitään sellaisia kategorioita, jonka mukaan sitten voisi luokitella kaiken taiteen, vaan enemmän jatkumoita juuri näiden muuttujien välillä. Se mihin viittasit, tämä "target", kohde, luokka tai ajatus, lähtee siitä, että osallistuja on taiteilijan aktiivisuuden kohde. Eli puhun siinä interventioista, joissa taiteilija tekee jonkun projektin paikassa, tilassa, jossa on ihmisiä ja nämä ihmiset tulevat vedetyksi mukaan johonkin taiteilijan teokseen tai projektiin. Hän ei välttämättä kysytä edes heiltä siihen lupaa, mutta he siitä huolimatta joutuvat siihen osaksi, eli se taide edelleen perustuu ihmisten mukanaoloon tavalla taikka toisella. Silloin taiteilija vähän niin kuin alistaa ihmiset kohteiksi omalle toiminnalleen.

Maija Kasvinen [00:16:44]: Olit ottanut esimerkiksi tämän tyyppisestä toiminnasta Pilvi Takalan "Trainee" teoksen.

Kaija Kaitavuori [00:16:51]: Kyllä, Pilvi Takala tekee paljon tämänlaisia interventioita, joissa hän ei kerro etukäteen ihmisille, että tässä on nyt kyseessä taideteos tai taideprojekti, vaan lähtee tekemään tämänlaisia sosiaalisia kokeiluita ihmisten keskelle ja katsomaan, että mitä siitä sitten seuraa. Ja sitten hänellä on tapa dokumentoida sitä, ja sitten näitä dokumentteja, dokumentointeja eri tavoin esitetään taidekontekstissa eli tässä "Trainee" -tapauksessa hän ikään kuin soluttautui toimistoon töihin, mutta rupesi sitten käyttäytymään vähän omituisesti. Ennen kaikkea olemaan tekemättä mitään, ja tämä aiheutti hämmennystä siellä yhteisössä, ja tähän perustuu sitten hänen teoksensa.

Maija Kasvinen [00:17:35]: Toinen hauska yksityiskohta tästä teoksesta on se, että muistaakseni Pilvi ajeli hissillä siellä koko päivän. Se herätti aikalailla hämmennystä myös.

Kaija Kaitavuori [00:17:44]: Joo, eli siinä on sitten tilanne, että ihmiset, jotka tulivat siihen ikään kuin altistuivat tälle taideteokselle siinä vaiheessa tietämättä, että he ovat osa taideteosta. Toki sitten, kun se asetetaan esille niin korrektisti on kysytty kaikilta siihen lupa ja suostumus, että he ovat sitten osa Pilvin taidetta.

Maija Kasvinen [00:18:06]: Kyllä, ja tämähän herätti siis reaktioita. Muistaakseni siellä oli ihan sähköpostia mennyt ylimmälle johdolle, että mitä tämä meidän harjoittelija täällä tekee. Hän ei tee mitään, ja vain ajelee hississä ja todella epämääräistä.

Kaija Kaitavuori [00:18:18]: Kyllä, eli näissä projekteissa silloin tulee näkyviin niitä meidän oletuksia ja toimintatapoja, konventioita, joita me emme välttämättä artikuloi kauhean selvästi. Mutta sitten kun joku poikkeaa niistä ne tulevat sillä tavalla näkyviin ja ikään kuin tulee keskusteltavaksi eri tavalla.

Maija Kasvinen [00:18:35]: Kyllä. Siitä oli taidettu käyttää sellaista sanaa kuin "situational offence". Mietin, että onko tämä sama, kun nykyään puhutaan paljon kognitiivisesta dissonanssista tai glitchistä, käsittääkseni nuoret puhuvat. Mutta se on jonkin näköinen ehkä yllättävä...

Kaija Kaitavuori [00:18:49]: Käytin tässä taustana sosiologisia teorioita, teoreetikoita, jotka tarkastelevat juuri ihmisten välisiä kanssakäymisen muotoja, ja tämä sopii oikein hyvin sellaiseen kehykseen, jossa mietitään, että mitkä säännöt säätelee meidän toimintaa ja miten niitä horjutetaan.

Maija Kasvinen [00:19:13]: Seuraava laatikko sinun mallistasi olisi "user", käyttäjä. Minkä tyyppisiä projekteja täällä löytyy?

Kaija Kaitavuori [00:19:21]: Tähän liittyy aika paljon niitä Nicolas Bourriaudin käsittelemiä teoksia, jotka ovat sellaisia, että ne on asetettu esille ja sitten näyttelyn kävijä, katsoja, tulee ja siinä tilanteessa päättää, että ottaako hän siihen osaa ja ryhtyy jollain tavalla käyttämään tai tekemään jotain sen teoksen yhteydessä. Eli kutsun näitä, tai näitä yleisesti kutsutaan platformeiksi, että tämä on ollut hyvin hyvin suosittu tapa tehdä ja asettaa taidetta esille, että sinne laitetaan asetelma, johon sitten kuitenkin, toisin kuin perinteisesti, siihen saa koskea. Ja siihen pitää koskea, ja tehdä asioita.

Maija Kasvinen [00:19:59]: Miten vaikka joku mobiiliapplikaatio tai tämän tyyppinen interaktiivinen mediataide, solahtaisiko se tänne?

Kaija Kaitavuori [00:20:08]: Ainakin sellaiset, mitkä galleriatilassa esitetään, mediateokset. Interaktiivisuus on ikään kuin yksi osa, yksi muoto tätä käyttäjyyttä. Toki siinä on tietyt rajat, minkä sisällä toimitaan, mutta kuitenkin ne edellyttävät, että katsoja aktivoituu ja tekee jotain.

Maija Kasvinen [00:20:26]: Nostin sinun esimerkeistäsi oman suosikkini, joka on Yoko Onon legendaarinen "Cut Piece", jossa hän istuu yleisön tai katsojien edessä, osallistujien edessä, ja he saavat käydä aina leikkaamassa hänen paidastaan tai vaatteistaan jonkun osan.

Kaija Kaitavuori [00:20:49]: Kyllä. Nämä ovat historiallisia edeltäjiä, jossa annetaan paikalle tulevalle katsojalle jokin tehtävä, että tässä on ohje ja tässä on välineet ja tee näin. Tämä oli siinä mielessä erikoinen, että siellä on taiteilija itse ikään kuin objektina. Ei välttämättä ole niin, että taiteilija olisi itse paikalla, mutta Yoko Onon tapauksessa näin.

Maija Kasvinen [00:21:11]: Kyllä, ja näissä on kiinnostavaa tutkimuksellinen elementti. Mielestäni "Rhytm O" Marina Abramovicilta on vähän samankaltainen teos. Muistaakseni tässä Onossa oli myös se, että tavallaan ihmisten käyttäytyminen muuttui jotenkin aggressiivisemmaksi, tai aina yltiöpäisemmäksi, mitä pidemmälle performanssit tai teokset etenevät.

Kaija Kaitavuori [00:21:33]: Kyllä, mutta oikeastaan käytän sitten näitä molempia taiteilijaperformansseja johdantona seuraavaan kategoriaan, jossa on se, että miten ihmisiä asetetaan teoksen materiaaliksi. Ja näissä esille ottamissasi tapauksissa taiteilija on asettanut itse itsensä materiaaliksi teokselle. He ovat ikään kuin se teos, tai osa sitä teosta, ja siihen voi liittyä muitakin aineita tai materiaaleja. Mutta sitten seuraava osallistamisen muoto on sitten se, että taiteilija laittaakin stagelle jonkun toisen, ei mene sinne itse vaan ottaa, pyytää teokseen mukaan ihmisiä, jotka asettuvat samanlaiseen tilanteeseen, että he ovat sitten toiminnan tai katsomisen kohteena.

Maija Kasvinen [00:22:21]: Sinulla oli ihan henkilökohtaista kokemusta tällaiseen osallistumisesta. Olet ollut mukana Tunickin teoksessa "Nude Adrift". Kertoisitko siitä.

Kaija Kaitavuori [00:22:33]: Kyllä, Spencer Tunick on vähän kiisteltykin taiteilija, mutta tunnetuin siitä, että hän tekee massavalokuvauksia, joihin kutsutaan ihmisiä mukaan kokoontumaan yhteen tilaan alasti. Siellä on siis satoja, jopa tuhansia ihmisiä, joissain näissä teoksissa. Hän teki tällaisen myös Helsingissä, ja minä ja muutama tuhat, tai parituhatta muuta osallistuimme siihen, ja kokoonnuimme eräänä elokuun aamuyönä Kauppatorin laitamille. Pääsimme eroon kaikista vaatteistamme ja muista omaisuudesta, ja marssimme sinne Kauppatorin paikkaan taiteilijan ohjeiden mukaan sitten, jossa hän otti kuvia. Elikä me osallistujat, me luovuimme tavallaan siinä omasta toimijuudesta ja asetuimme taiteilijan käyttöön sillä tavallla, kuin hän halusi. Eli taiteilija antaa ohjeet ja päättää mitä osallistujat tekevät. Sillon osallistujista tulee teoksen materiaalia.

Maija Kasvinen [00:23:38]: Se on ihan kiinnostavaa, että näissäkin osallistujilta on suostumus. Mutta sitten kun mietin vastaavaa esimerkkiä Suomesta, niin minulle tuli oikeastaan mieleen Jani Leinosen näyttelyn avajaiset Kiasmassa, jossa hän kutsui paikalle romanikerjäläisiä, jotka olivat siellä. Niin vaikka osallistujilta on tosiaan saatu suostumus, niin se herättää jonkun verran polemiikkia aina, että miten joku toinen ihminen voi päättää toisen yli, vähän tällaisessa ehkä kyseenalaisessa asetelmassa.

Kaija Kaitavuori [00:24:11]: Kyllä, tämän tyyppinen tekeminen herättää toki kaikkein eniten niitä kysymyksiä etiikasta, että mitä tässä oikeasti tapahtuu. Käsittääkseni Jani Leinonen on itsekin vähän katunut tai kritisoinut sitä tekemistään siinä. Toki nämä kaikki perustuvat siihen, että on suostumus. Ihminen saa osallistua, jos haluaa, tekemiseen. Mutta aina ongelmallisuus syntyy ehkä siitä, että tekijän, taiteilijan, ja sitten osallistujan välillä vallitsee suuri epätasapaino sen suhteen, kuinka paljon omaa elämänhallintaa on käsillä ja missä tilanteessa niitä päätöksiä tekee. Ja onko oikeasti vapaus ja mahdollisuus tehdä autonomisena ihmisenä niitä osallistumispäätöksiä, jos esimerkiksi siihen liittyy oma toimeentulo, niin kuin näissä Santiago Sierran teoksissa. Hän on ehkä kuuluisin näistä tämän tyyppisistä tekijöistä, joka ottaa ihmisiä mukaansa teokseen ja maksaa heille minimikorvauksen, ja ihmiset suostuvat tekemään aika kiusallisiakin asioita, joissain näissä teoksissa. Tämä on juuri sitä taidetta, jota Claire Bishop taas tukee ja ajaa, että näitä asioita, näitä sosiaalisia epäoikeudenmukaisuuksia pitää tuoda esille taiteen kautta. Mutta toki siinä on aina kysymys, että mitä siinä silloin tapahtuu, kun ihmiset osallistuvat tämänlaisessa kehyksessä.

Maija Kasvinen [00:25:45]: Jos haetaan tähän sosiologista teoreettista viitekehystä, niin minulla tulee tässä mieleen, että onko tämä se mistä Norbert Elias puhuu. Elikä sinä aikaisemmin mainitsit tässä väikkärissä Bruno Latourin "actor network theoryn", jota on käytetty jonkun verran taiteessa. Siinä mielestäni korostuu aktiivisuusajattelu, ja just, että kaikki on ikään kuin vain linkkejä tai sidoksia, aktiivisia toimintoja. Mikä voisi olla oikea sana kuvaamaan tätä, mutta sitten siinä ei ikään kuin tämä valtahierarkia ja positio tule sillä tavalla esiin. Elias Norbert nostaa ehkä esiin sen, että onko ihminen näissä tasa-arvoinen, näissä yhteyksissä toisten välillä.

Kaija Kaitavuori [00:26:34]: Aika hauska, että nostat Eliasin tässä yhteydessä. Hän on tosiaan tärkeä ajattelija siinä mielessä, että hän lähtee siitä, että toimijat eivät ole irrallisia yksittäisiä palikoita, vaan se toimijuus muodostuu aina suhteessa ja verkostossa. Nyt meillä on monia ajattelijoita, jotka korostavat samaa, mutta Elias on kuitenkin puhunut tästä paljon pidempään ja kauemmin ja siinä tulee juuri hyvin konkreettisesti esille hänen esimerkeissään, miten kukaan meistä ei tavallaan yksin määritä sitä omaa paikkaansa, vaan se on aina jonkinlainen suhde. Ja kyllä voisi ajatella, että tämän tyyppisissä teoksissa asetetaan esille, näkyviin, se miten eri asemat ja positiot on riippuvaisia toisistaan. Siinä teoksen katsoja tuodaan jopa kiusallisen tietoiseksi siitä omasta asemastaan tämänlaisessa verkostossa, että mihin kohti näitä suhdekuvioita kuuluu. Toinen esimerkki tästä oli Santiago Sierran teos, jossa asunnoton istuu kuopassa Kiasman takana, ja tilanne muodostuu sellaiseksi, jossa näyttelyn katsojat tulevat kuopan reunalle ihmettelemään. Ikään kuin sosiaalinen ero on tehty fyysiseksi ja tulee sillä tavalla näkyväksi ja jopa siis ruumiillisesti koettavaksi. Se osoittaa juuri sen, että tämä ero on ikään kuin mahdollisia vain siksi, että me olemme riippuvaisia toisistamme.

Maija Kasvinen [00:28:05]: Jatketaan neljänteen kategoriaan, joka on "co-creator", yhteistyökumppani, yhteisluoja.

Kaija Kaitavuori [00:28:15]: Yhteistekemisestä puhutaan nyt, luulen, aika paljon.

Maija Kasvinen [00:28:20]: Siellä sinulla on esimerkkinä Mauricio Dias ja Walter Riedwegin "Voracidad Maxima". Ääntämys ei ehkä mennyt ihan oikein, mutta toivottavasti saat kiinni mistä puhun. Haluaisitko kertoa tästä?

Kaija Kaitavuori [00:28:36]: Kyllä, se on sillä tavalla ehkä kiinnostava pari edelliseen verrattuna, että nämä taiteilijat ottavat teoksiinsa samanlaisia ihmisryhmiä kuin Sierra, eli ihmisiä, jotka ovat heikommassa sosioekonomisessa tai suorastaan yhteiskunnan marginaaleissa, mutta heille nämä ihmiset eivät ole teoksen materiaalia sillä tavalla kuin miten Sierra käsittelee näitä. Vaan he lähtevät siitä, että he pyrkivät tekemään, luomaan tilanteen, jossa ihmiset itse voivat kertoa omasta elämästään ja asemastaan. "Voracidad Maxima" käsittelee miesprostituoituja Barcelonassa ja perustuu haastatteluihin, joita taiteilijat tekivät osallistujien kanssa. Eli siinä pääosaan nousee osallistujien ääni, ja se on sillä tavalla sosiologisesti myös kiinnostava, koska se on sellainen ryhmä ihmisiä, joista on todella vaikea saada tietoa, koska se on nimenomaan perustuu piilossa toimimiseen. Siihen liittyy paljon jopa poliittisia kytköksiä, ja ilman muuta taloudellisia kytköksiä, joita halutaan pitää peitossa. Eli nämä taiteilijat lähtevät siitä, että he haluavat tuoda näitä ihmisiä ja asioita esiin, mutta sillä tavalla, että se on näistä ihmisistä lähtöisin tämä esiintyminen.

Maija Kasvinen [00:30:00]: Tämä on kiinnostavaa, ja tämä on aika vahva suunta pois modernistisesta ajattelusta, jossa taideteos on joku selkeä, rajattavissa oleva objekti. Tavallaan osallistavat teokset korostavat juuri prosessinomaisuutta ja rajojen puuttumista jollain tapaa, ja silloinhan me tullaan tosi mielenkiintoisiin kysymyksiin siitä, missä taide itse asiassa loppujen lopuksi on. Tätä asiaa olet käsitellyt sopimusten näkökulmasta.

Kaija Kaitavuori [00:30:30]: Kyllä, en nyt ihan tiedä kohdistuuko se teoksen tai taiteen rajoihin, ja sitä toki on koetelleet taiteilijat läpi modernin ja nykytaiteen historian jo ennen näitä osallistavia teoksia. Mutta sopimuskäsite on tosi tärkeä, en muista missä vaiheessa se nousi minulla sellaiseksi, että tajusin sen olevan tärkeä termi ja käsite, jonka kautta teoksia voi avata. Että näissä kaikissa se, kun luodaan suhteita ihmisten välillä, niin kaikki perustuvat jonkinlaisiin sopimuksiin. Sopimukset voivat olla hyvin eksplisiittisiä ja kirjoitettuja sopimuksia, joita allekirjoitetaan nimikirjoituksilla, mutta sopimukset voivat olla myös sanattomia käytäntöjä, joihin me kaikki sitoudumme tekemättä siitä sen kummempaa numeroa. Alkaen vaikka siitä, että me tiedämme minkälaista on sopiva museokäytös ja ikään kuin sitoudumme siihen, kun me menemme museoon ja teemme sopimuksen, kun menemme ovesta sisään, että näin täällä käyttäydytään. Sitten tosiaan näitä erilaisia suhteita tarkastelen tämän sopimuskäsitteen kautta.

Maija Kasvinen [00:31:44]: Ehkä juuri tässä uuden tyyppisessä julkisessa taiteessa, jos käytetään tällaista todella suurta kattotermiä tässä kohtaa, niin sopimus onkin vähän epäselvä. Itse asiassa ehdotat tämän perinteisen jaon taiteilijaan ja yleisöön, niin sen lisäksi tulee uusi kategoria osallistujasta. Silloin sopimus on tietynlaisen uudelleenmäärittelyn kohteena.

Kaija Kaitavuori [00:32:12]: Kyllä, se on tärkeä ajatus ja mielestäni meidän pitää ottaakin nyt uusi toimijarooli lähtökohdaksi, kun pohdimme tämän tyyppisiä teoksia. Ei riitä, että ajattelemme, että on taiteilijoita, jotka tekevät teoksia ja niillä on jokin vastaanottaja ja katsoja, vaan tämä osallistujatehtävä, osallistujarooli on uusi ja se astuu tähän kolmioon, ja vähän hajottaa sitä. Se, millä tavalla osallistuja syntyy, niin siihenkin on monta tietä, että näissä platform tyyppisissä tapauksissa osallistumispäätös tehdään tässä ja nyt, ja ikään kuin allekirjoitetaan sopimus sillä hetkellä, mutta sitten just nämä yhteistekijyysprojektit, niin osallistuminen lähtee sieltä jo alku... tai se neuvotellaan jo siellä teoksen alkuvaiheessa. Mutta se on eri rooli kuin katsojan rooli, että näille osallistaville teoksille ja osallistujille voi taas olla, tai onkin, omat katsojansa. Ja he eivät ole siinä samassa roolissa, kuin osallistujat, jotka tekevät jotain näkyvää osaksi teosta, joka sitten on nähtävissä katsojille.

Maija Kasvinen [00:33:23]: Olet itse asiassa verrannut muutosta kirjallisuuteen, ja siellä miten Barthes ja Foucault puhuvat kirjoittajan kuolemasta. Tai Bartheshan tästä näin artikuloi, mutta lukijan ja osallistujan roolin merkitys kasvaa.

Kaija Kaitavuori [00:33:46]: Se on jo pidempi kehityskulku toki, että me voimme varmaan mennä 1920 -luvulle, jolloin unkarilaislähtöinen taiteilija Moholy-Nagy teki teoksen, että hän tilasi sen puhelimitse tehtaalta. Eli ajan tällä takaa sitä, että se, että taiteilija itse ei tee teosta, sille on jo pitkät juuret ja taitelijan kädenjälki heitettiin siinä kerralla romukoppaan. Sillä tavalla tekijyyttä on jo pitkän aikaa laajennettu ja toisaalta ehkä supistettu, että joku muu voi olla tekijä. Eli tekijän rooli tosiaankin toisaalta laajenee, että on paljon uusia tehtäviä mitä taiteilija tekee, ja toisaalta ehkä kaventuu, että hän ei ole viime kätinen tekijä tai merkityksen määrittäjä, vaan niitä haetaan itse teoksesta. Ja merkityksen määrittelyyn osallistuu sekä katsoja, niin sanoi jo Duchamp aikanaan, että katsoja täydentää teoksen, mutta sitten vielä enemmän tässä tapauksessa nyt osallistuja. Osallistuja on vielä eri tavalla tekemässä teosta.

Maija Kasvinen [00:35:05]: Mielestäni sinun kuvaamasi muutos tai kaari, joka tästä väikkäristä tulee, vangitsee aika monta suurempaa ilmiötä. Tähän liittyy se, että kuulen todella paljon puhetta yhteistyöstä. Siitä puhuvat taiteilijat, taiteilijat puhuvat, että he nimenomaan haluavat tehdä yhteistyötä. Muilla aloilla tästä puhutaan ehkä poikkihallinnollisesta yhteistyöstä, jos katsoo viraston näkökulmasta ja näin. Sitten tähän liittyy tosi voimakkaasti myös muodon vapaus. Se liittyy ehkä juuri "new genre public artin" käsitteeseen tosi paljon, ja sitten fokus kohti prosessia. Tunnistatko nämä ilmiöt laajemmin?

Kaija Kaitavuori [00:35:48]: Kyllä siihen liittyy monia tämänlaisia asioita, osallistumisen laajempaan esille tuomiseen monilla eri alueilla. Ehkä vielä voisi lisätä tuohon digitaalisen maailman ja varsinkin sellaisen, joka joskus kulki nimellä 2.0. Nyt se on jo jätetty, mutta siis olennainen idea siinä oli, että broadcast mediasta mennään siihen, että käyttäjät tuottavat sisältöä ja osallistuvat. Sitähän me tehdään koko ajan, että siitä on tullut ihan luontainen, olennainen tapa, että yhä enemmän se mitä näemme ja kuulemme ympärillä, ei ole jonkun auktoriteetin tuottamaa, ainakaan yksinomaan, vaan kaikki osallistuvat siihen tavalla tai toisella. Eli se on sillä tavalla niin monella eri alueella esillä.

Maija Kasvinen [00:36:35]: Ja tämä on ehkä niin iso aalto ja ilmiö ympärillämme, joka on syönyt meidät. Emme osaa oikein edes nimittää sitä, se on vain jotain, joka on.

Kaija Kaitavuori [00:36:46]: Mutta ehkä tähän voi tuoda vielä jonkun kriittisenkin näkemyksen, että sitä ajatusta osallistumisesta myös voidaan väärinkäyttää ja väärinkäytetään. Jos ihmisiä osallistetaan johonkin päätöksentekoprosesseihin, niin ne eivät välttämättä ole kuitenkaan avoimia osallistumisen platformeja tai eivät ainakaan mitään yhteistekijyyksiä. Vaan ne voivat olla itse asiassa, jos käyttää minun taidekategorioitani metaforina siihen, niin ne voivatkin olla sen tyyppisiä prosesseja, joissa taiteilija määrää mitä osallistujan pitää tehdä, tai auktoriteetti määrää, että saatte nyt osallistua tällä tavalla, kunhan osallistutte oikein ja sanotte oikeat asiat. Että osallistavien prosessien ja niiden sopimusten tekeminen on aika mutkikas juttu. Siinä, että jos me puhumme yhteiskunnallisesta osallistumisesta, niin sitten täytyykin osallistujan olla aika tarkkana, että minkälaista osallistumista minulta tässä edellytetään, tai mihin annetaan mahdollisuudet. Minkälaisen sopimuksen teen, jos osallistun tähän prosessiin?

Maija Kasvinen [00:37:47]: Näistä aina välillä puhutaan samaan aikaan, kun sitten itse työstetään materiaalia Instagramiin suureen kaupallisten jättien hyväksikäytettäväksi. Yksi asia vielä, minkä nappasin tästä, on pelko. Puhut vähän siitä, miten taidekentällä ja taideinstituutioille osallistaminen voi olla uhka tai pelko, että vähentääkö se taiteen ja asiantuntijuuden ja tällaisten asioiden merkitystä.

Kaija Kaitavuori [00:38:21]: Lyhyt vastaus: Kyllä. Ja se onkin aika jännä asia sillä tavalla, että kyllähän se, että se on ihan alusta saakka ollut sellainen asia, jota on vastustettu, siis osallistava taide. Sitä on vastustettu sen vuoksi, että se ikään kuin kyseenalaistaa, haastaa erilaisia asiantuntijuuksia taiteen kentällä. Mihin taiteilijaa tarvitaan, jos kuka vaan voi luoda taidetta, tai mihin tarvitaan kuraattoreita, jos kuka vaan voi päättää, että mitä siellä on esillä. Näinähän se todellakin myös tekee. Mutta sen voi tietysti ajatella, että se on ihan hyvää kritiikkiä, ja silloin kannattaa kysyä myös itsekriittisesti, että mihin minun rooliani tarvitaan jos tuntuu siltä, että tämän tyyppinen tekeminen uhkaa omaa asiantuntijuutta. Mutta ehkä pointti tavallaan on siinä, että tunnistetaan erilaisia osaamisia ja asiantuntijuuksia, että eihän kukaan ole kaikkien alojen asiantuntija. Tavallaan tämän tyyppinen toiminta antaa mahdollisuuden tuoda erilaisia asiantuntijuuksia näkyviin ja osaksi eri prosesseja, puhutaan sitten taiteesta tai jostain muusta osallistumisesta. Ja se on pelottavaa, koska siinä haastetaan valtapositioita ja vallasta luopuminen on kovin vaikeaa.

Kaija Kaitavuori [00:39:48]: Mutta voiko sanoa lohdutukseksi näin, että taidekenttä, jos mennään taas sosiologian ytimeen, niin sehän on pitkälti myös uskottavuuskysymys. Okei, siellä on asioita, joita moni voisi tehdä, mutta miten läpäiset sen sosiaalisen hierarkian ja pelin. Se, että kuka tahansa tuo pisuaarin galleriaan, niin ehkä sinulla täytyy olla tietty status, uskottavuus, tieto kaikesta siitä menneestä, jotta se voidaan ottaa tosissaan.

Kaija Kaitavuori [00:40:16]: Niin, tämä on jo hyvä kysymys, että tässä täytyy muistuttaa esiin se, että eihän osallistavuus mihinkään poista taiteilijaa. Meillä on edelleen taiteilijat, taiteilijan rooli ei mitenkään ole uhanalainen tässä. Taiteilija on edelleen se, joka määrittää parametrit, minkä sisällä toimitaan. Sen voi tehdä monella tavalla, sen voi tehdä rajoittavasti tai avoimesti. Vain taiteilijuuskäsitys on erilainen ja muuttunut ja muuttuu koko ajan.

Maija Kasvinen [00:40:47]: Lopussa yksi otsikko on "New Paradigm?". Mikä muuten on paradigm suomenkielinen vastine.

Kaija Kaitavuori [00:40:58]: Kyllähän me paradigmasta puhutaan.

Maija Kasvinen [00:41:00]: Eikö sillä ole mitään... Onko tämä nyt suunta, joka on tosiaan uudenlainen dominoiva ilmiö?

Kaija Kaitavuori [00:41:12]: Siis osallistava taideko?

Maija Kasvinen [00:41:14]: Niin.

Kaija Kaitavuori [00:41:15]: En enää muista, mitä sanoin siitä.

Maija Kasvinen [00:41:20]: Onko ilmiö niin iso, että se määrittää koko kenttää ja taiteen suuntaa?

Kaija Kaitavuori [00:41:26]: Taide on siinä mielessä kiinnostava kudelma erilaisia aikakerroksia ja tekemisen tapoja, että vaikka meillä on koko ajan uusia tekemisen tapoja ja nykytaidetta voi tehdä mistä vaan materiaaleista ja millä vaan tekniikalla, se voi olla esillä missä vaan. Niin ei se kuitenkaan poista niitä edellisiä, että sillä tavalla ei ole tieteen paradigmasta kyse, että se kumoaisi jotain aikaisempia totaalisesti. Meillähän elää rinnakkain kuitenkin erilaisia taiteen tekemisen tapoja. Meillä on maalaustaide edelleen hyvin vahvassa asemassa taiteen kentällä, ja taiteilijat tekevät yksilöllisiä teoksia, jotka perustuvat itse tekemiseen, että se ei ole sitä tappanut mihinkään. Mutta toki tämänlainenkin taide asettuu erilaiseen kontekstiin kun rinnalle tulee monenlaisia muita. Ehkä tässä mielessä. Mutta nykytaide on siinä mielessä uusi paradigma, että siinä on paljon piirteitä, jotka eivät mahdu modernin taiteen ajatukseen, saati klassisen taiteen ajatukseen. Että juuri tämänlaiset, että ihmiset osallistuvat tekemiseen, tai että teoksen ei tarvitse olla ollenkaan materiaalinen ja että sitä voi esittää missä vaan, tai että taide voi olla vaikka kokkaamista, niin nämähän eivät mitenkään menisi modernistiseen taidekäsitykseen, että siinä mielessä nykytaide on paradigmaattisesti uusi, että se ei ole yhteensopiva modernistisen taidekäsityksen kanssa. Mutta siinä mielessä se taas ei ole verrattavissa tieteen paradigmaan, että ei se ole pyyhkinyt pois kokonaan aikaisempia.

Maija Kasvinen [00:43:08]: Mennään sitten päätelmiin. Eli ehdotat tosiaan, että osallistuja on uusi rooli.

Kaija Kaitavuori [00:43:18]: Osallistuja vai osallistaja. Kumpaa kysyit?

Maija Kasvinen [00:43:22]: Osallistuja, anteeksi.

Kaija Kaitavuori [00:43:26]: Siitähän me oikeastaan jo aika paljon puhuttiinkin, että osallistuja nousee siihen katsojan rinnalle erilaiseksi tavaksi olla mukana taiteessa. Sille osallistujalle löytyy erilaisia lokeroita ja ehkä tässä voisi viitata vielä takaisin siihen Foucaultiin, että lähestyn sitä sillä tavalla, että paitsi että puhumme ihan konkreettisesti osallistujista, jotka ovat lihaa ja verta, ihmisiä, niin osallistuja on rooli, joka rakentuu teoksiin sisälle. Eli se on osallistujafunktio, joten voidaan tarkastella taideprojekteja siltä pohjalta että minkälaisia osallistujafunktioita, minkälaisia rooleja ne rakentavat ihmisille.

Maija Kasvinen [00:44:16]: Tässä lopussa sinulla on myös taideteoksen uudelleen määrittely vielä näin kertauksen vuoksi. Että sen sijaan, että se on joku objekti, niin mennäänkin ajatteluun, että se on monimutkainen verkko asioita, nippu sidoksia taisi lukea jossain. Se oli mielestäni kiinnostava määrittely. Jos me laajennamme tätä vielä, pyritään katsomaan vähän isompaa kulmaa. Miettiä sitä, että minkälaisia ilmiöitä tämän osallistavuuden ympärillä on tällä hetkellä sinun mielestäsi näkyvissä. Niin saisitko tästä jotain irti?

Kaija Kaitavuori [00:44:51]: Haluaisin tähän verkostoajatukseen tarttua kiinni. Tässä on nyt luonnollisesti tullut paljon puhuttua ihmisistä ja ihmissuhteista, mutta siis ei sieltä se materiaalisuuskaan ole millään lailla kadonnut, että näihin teoksiin liittyy toki paljon myös aineellisia elementtejä, ja sitten niihin liittyy erilaisia institutionaalisia suhteita ja elementtejä. Siellä on koko tämä taidemaailma siellä takana, että se on mielestäni kiinnostava tapa tarkastella oikeastaan mitä vaan taidetta, mutta varsinkin tämänlaisia projekteja, jotka rakentuvat monenlaisten toimijoiden varaan, että minkälaisia suhteita siellä löytyy näiden materiaalisten elementtien, taiteellisten toimijoiden, institutionaalisten toimijoiden ja osallistujien henkilökohtaistenkin kiinnostusten välille, ja miten niistä kaikista punoutuu hetkellisesti sellaisia projekteja, joissa nämä kaikki elementit osallistuvat yhdessä rakentamaan sen taideteoksen. Taiteilijan tavallaan sellainen taito ja jonkun näköinen valta ja miltei maaginen valta tehdä on se, että hän yhdistää näitä eri elementtejä, sekä materiaalisia, että immateriaalisia yhteen ja niistä muodostuu verkosto, jota kutsumme taideteokseksi. Se pysyy yhdessä tietyn ajan, ja sitten kun ikään kuin se päästetään irti niin kaikki palaavat takaisin omiin rooleihinsa ja teos ehkä elää sitten meidän muistoissa, mutta sillä ei ole sitä samanlaista olemassaoloa kuin sen aikaa kun se taiteilija on se yhdistävä tekijä, joka pitää sitä kasassa.

Maija Kasvinen [00:46:39]: Kuulin joskus vertauksen, että ehkä sitä voi ajatella niin, että se on pieni sokeripala, joka sulautuu ympäröivään veteen, että se tekee pieniä yhteyksiä. Jotenkin elää siellä mukana, mutta ei ehkä enää siinä tietyssä nipussa.

Kaija Kaitavuori [00:46:57]: Aika hauska vertaus, en ole kuullutkaan.

Maija Kasvinen [00:47:00]: Kiitos Kaija Kaitavuori.

Kaija Kaitavuori [00:47:04]: Kiitos, oli hauska jutella.

Loppujuonto [00:50:41]: Kuution jälkeen.

Kuuntele myös edelliset jaksot

Jakso 4: Tila ja vastuut
Voiko taide olla turvallinen tila? Kuinka eristäytyminen ja saavutettavuus vuorottelevat taidehankkeissa? Kuinka tasapainoilla turvattujen rakenteiden ja tuntemattomien muuttujien välimaastossa kuraattorin roolissa?

Jakso 3: Rakentavaa kritiikkiä
Onko kriitikon tehtävä toimia hyvän maun tuomarina, taiteen myyntimiehenä vai kenties jotain aivan muuta? Kriitikon roolista Taiken taideasiantuntija Maija Kasvisen kanssa keskustelee kriitikko Leena Kuumola.

Jakso 2: Digiloikka
Maija Kasvisen vieraana on Kuvataideakatemian professori Anna-Kaisa Rastenberger. Yhdessä he pohtivat sitä, kuinka esittämiskäytäntöjen evoluutio on vaikuttanut tapaamme kohdata taidetta.

Jakso 1: Hyvinvointivaltiota rakentamassa 
Taiken taideasiantuntija Maija Kasvinen ja Suomen kulttuurirahaston erityisasiantuntija ja Taidekoti Kirpilän museonjohtaja Johanna Ruohonen tekevät katsauksen julkisen maalauksen historiaan ja sen merkitykseen tänä päivänä.