Taiteilijana yhteiskunnassa - Kuution jälkeen, osa 6 | Podcast

Ruutukaappauskuva nauhoitustilanteesta ja podcastin logo.

Eero Yli-Vakkuri, Maija Kasvinen ja Kaino Wennerstrand keskustelevat Kuution jälkeen -podcastissa taiteilijan roolista ja tehtävästä yhteiskunnassa.

Kuka voi tehdä taidetta? Kuinka taiteen tekeminen eroaa muista elinkeinoista? Onko taiteilijan status taakka vai lahja?

Taiken taideasiantuntija Maija Kasvisen kanssa keskustelevat taiteilijat Kaino Wennerstrand ja Eero Yli-Vakkuri. He molemmat työskentelevät perinteisten taidetilojen ulkopuolella ilman selkeästi määriteltävää praktiikkaa.

Keskustelu soljuu sujuvasti Eurooppa-aiheisista poplauluista sosiaalisen median karikoihin ja neromyyttiin, Wolt-kuskien kanssa käytäviin työtaisteluihin ja retkeilyyn työskentelyn muotona.

Kuulemme lisäksi kuinka Kaino Wennerstrand ja Eero Yli-Vakkuri ovat päätyneet taiteen pariin ja saamme vastauksen kysymykseen: "Miksi tehdä taidetta?"

Kuution jälkeen – keskustelua julkisesta taiteesta on Taiteen edistämiskeskuksen julkaisema podcastsarja. Keskusteluissa pohditaan taiteen merkitystä taidegallerian ulkopuolella.

Kuuntele jakso

Kesto: 68 minuuttia

Jakso tulee saataville myös mm. seuraaviin palveluihin:

Spotify

Apple Podcasts

Google Podcastit

Anchor

Jakson tekstiversio

Saavutettavuuden varmistamiseksi kaikki Kuution jälkeen -podcastin jaksot julkaistaan myös tekstinä.

Alkujuonto [00:00:00]: Kuution jälkeen. Keskustelua julkisesta taiteesta.

Maija Kasvinen [00:00:04]: Tervetuloa kuuntelemaan Kuution jälkeen - keskustelua julkisesta taiteesta -keskusteluohjelmaa. Minun nimeni on Maija Kasvinen, ja työskentelen Taiteen edistämiskeskuksessa. Tänään podcastissa on vieraana kaksi taiteilijaa. Eero Yli-Vakkuri.

Eero Yli-Vakkuri [00:00:21]: Paikalla.

Maija Kasvinen [00:00:24]: Ja Kaino Wennerstrand.

Kaino Wennerstrand [00:00:24]: Minäkin olen paikalla.

Maija Kasvinen [00:00:26]: Olimme ajatelleet, että keskustelisimme tänään hieman taiteilijan roolista ja tehtävästä yhteiskunnassa. Mutta ennen kuin lähdemme siihen sen syvällisemmin, niin voisitteko hieman kertoa itsestänne tai jostakin taideprojektista joka kertoo tavastanne työskennellä?

Kaino Wennerstrand [00:00:42]: Hyvä kysymys. Ehkä tulevaisuussuuntautuneena ihmisenä puhun tulevaisuudesta, ja taiteilijalle tyypilliseen tapaan tyhjistä lupauksista, eli mitä olen tekemässä. Sisäinen apurahapuhuja lähtee välittömästi käyntiin. No ei, vaan olen tekemässä Fixit-nimistä lauluiltaa, joka käsittelee EU:n historiaa, nykytilaa ja tulevaisuutta. Iso aihe pop-laulujen muodossa, siihen tulee eri laulajia ja meillä on siinä työryhmä. Sitä tässä pikku hiljaa teemme. Se on ollut todella kivaa tarttua hieman poliittisempaan aiheeseen. Ehkä myös kulttuurikentän luovan luokan lempilapseen eli Berliinin halvat lennot osittain mahdollistavaan Euroopan Unioniin. Ja totta kai siihen, että EU-kritiikin ovat täysin varastaneet populistit, ja sen ympärillä on tietenkin paljon misinformaatiota suuntaan ja toiseen. Niin ikään kuin jokin totuus tai järkevä laaja kuva siitä, mitä EU on. Niin sen muodostaminen on yllättävän vaikeaa. Sen parissa työskentelen, mietin millaista on laulaa kertosäkeitä Euroopan tuomioistuimen päätöksistä.

Eero Yli-Vakkuri [00:01:46]: Jatkan. Olen saanut hieman seurata välistä tuota Kainoa, hän on lähettänyt kuvia jotka liittyvät esimerkiksi meemeihin, jotka Euroopan Unionista kertoo. Joita lähettelee milloin mitkäkin salaliittoteoreetikot ja muut. Se on ollut todella rikasta materiaalia, nyt kun siihen on päässyt tutustumaan. Ja minussakin on herännyt tämän Kainon työskentelyn kautta pieni EU-kriittisyys. On ollut mukaansatempaavaa, yhtäkkiä alkaa vapautumaan sen asian kanssa. Että hetkinen, eihän sitä ole pakko olla EU:n puolella, ja on todella paljon ongelmia, ja niihin on mahdollista myös ottaa kantaa. Että pysäyttäkää liike. Sitä on ollut mukavaa seurata.

Maija Kasvinen [00:02:24]: Onko tämä nyt sitä poliittista taidetta?

Kaino Wennerstrand [00:02:26]: On. Tosin koitan kyllä pysyttäytyä niin kaukana poliittisen taiteen muodoista. Mutta luultavasti jokainen joka tekee poliittista taidetta sanoo näin. "Me ratkaisemme tämän paremmin kuin muut". En ole istunut alas ja ajatellut että teen poliittista taidetta. Vaan seuraan mielenkiinnon kohteitani. Ja ehkä siinä, kun puhuimme Maijan kanssa tuossa aluksi ennen äänitysnapin alas painamista, hieman kuulumisia kun en ole puoleen vuoteen ollut sosiaalisessa mediassa. Niin siinä on myös vapautunut tilaa ajatella muita kuin päivittäisiä asioita. Mikä on tämän päivän kohu tai aihe. Niin esimerkiksi tuollaiset historialliset kehityskaaret, esimerkiksi Euroopan integraatio, siirtyminen sieltä imperiumin ajalta, siirtomaa-ajalta, kansallisvaltioihin, miten se tapahtui Euroopassa, mitä se on tarkoittanut työntekijöille ja kansalaisille. En kuvittele, että olen historioitsija, vaan seuraan ainoastaan mitä eri tutkijat kirjoittavat ja niin edelleen. Mutta en kyllä ole ajatellut, että se olisi erikseen poliittista. Haluan, että sen tuloksena syntyy erittäin hyviä pop-biisejä, joita ihmiset laulavat mukana. Kauneus edellä, mutta kauneus ja poliittisuus mielestäni eivät sulje toisiaan pois.

Eero Yli-Vakkuri [00:03:48]: Tuo on mielenkiintoinen, poliittisuus, yhteiskunnallisuus, historiallisuus, historian tutkimuksellisuus, mitä tuossa on, tai aatehistoriallisuus.

Kaino Wennerstrand [00:03:58]: Sinähän teet aivan samaa Eero, jos ajattelee sitä helvetin hevoslinjaa, miettii sitä Perma Graffit juttuu, jota teit Porin taidemuseoon. Niissä on tietyssä mielessä työväen historiaa, käsityön historiaa, fyysisen toimimisen historiaa. Joskus olen Maija määritellyt, kun molemmat kirjoittelimme apurahahakemuksia, niin esitin Eerolle että hänen praktiikkansa, en muista enää mitä sanoin, mutta juhlistaa...

Eero Yli-Vakkuri [00:04:27]: Kehollista.

Kaino Wennerstrand [00:04:28]: Se on kehollista juhlintaa kapitalismin alla. Jotakin tällaista.

Eero Yli-Vakkuri [00:04:34]: Joo, nautinnon löytämistä ja hakemista kapitalismin ikeessä, se oli se muotoilu. Kun näitä aina miettii, että miten vastaa kysymykseen kun tulee kysymys että mikä se sinun taiteellisen praktiikkasi ydin on. Niin ulkoistin sen, ja Kaino lähetti 140 merkkiä, jonka pystyi suoraan laittamaan kärkeen. Käytännössä tweetin, jonka lähetin suoraan kärkeen siihen hakemukseen, tunsin oloni uhmakkaaksi, kun sen uskalsin tehdä ja määritellä juuri näin. Vielä tuosta jatkaisin sen, että juuri tuo sosiaalisesta mediasta irtoaminen on ollut itselle myös voimauttava asia, juuri tuon energisoitumisen kannalta. Sitten syventyminen siihen, että miten lähestyy jotain kysymystä, kun pääsee pois sellaisesta myllytyksestä, joka sosiaalisessa mediassa on se normi, ihmiset eivät huomaa, että se on myllytystä, mutta se on päivittäistä tykitystä ja reaktiivisuutta. Sitten siitä saa melko hienoisesti tilaa juurikin lukea hieman pidemmälle sitä Wikipedia-artikkelia, hieman enemmän kuin sen ensimmäisen johdannon siitä.

Maija Kasvinen [00:05:34]: Mutta näitä viestejähän on kaikkialla, niitä on myös niissä pop-biiseissä joita kuulemme päivittäin. En tiedä, onko sosiaalisesta mediasta karkaaminen täydellinen keino suojautua sieltä. 

Eero Yli-Vakkuri [00:05:45]: Popista karkaaminen myös, mutta se on onneksi vielä helpompaa. Ei tarvitse kuin pistää toinen radiokanava päälle. Voin jatkaa suoraan. Minun oma työskentely, minkä toisin esiin sellaisena kivana prosessina, olen osallistunut kahteen seikkailuun. Toinen seikkailu on ollut Alkovi-gallerian vetämä In various stages of ruins -projekti, joka on ollut Venäjälle suuntautuvaa matkailua. Olemme käyneet Karjalassa, ja kauempana Idän pikajunalla Vladivostokiin saakka, ja esiinnyimme siellä ja pohdimme sitä. Toinen on Performing the fringe, joka juuri liittyy tähän Porin taidemuseon näyttelyyn mistä Kaino jo mainitsikin. Sinne tehtiin julkista taidettakin lopulta. Mutta nämä molemmat ovat olleet sellaisia, joihin on osallistunut iso ryhmä taiteilijoita. Elina Vainio muun muassa tähän Iona Roisinin Suomesta Venäjälle suunnattuna. Ja tämä Alkovin projekti on ollut Miina Huijalan ja Arttu Merimaan koordinoima. Ja tuohon Performing the fringeen liittyy paljon taiteilijoita Itämeren alueelta, tai näistä kaupungeista, joita täällä on. Siinä on niin monta, etten edes muista kaikkien nimiä. Mutta yhdistävä tekijä näissä on, että olemme menneet näillä porukoilla retkille, seikkailuille ympäri lähiöitä, lähimetsiä. Ja siinä ei ole ollut tavoitetta, että mihin tämä johtaisi. Ei ole ollut sellaista tarvetta kiteyttää sitä teokseksi. Vaan se on ollut sellainen harvinainen vapauden tunne, että on ollut taiteilijana kaikkine heikkouksineen ja vahvuuksineen, joita on, mukana ryhmässä, joka liikkuu paikasta toiseen. Ja vaikuttuu siitä mitä näkee. Ja kun näistä prosesseista syntyy teoksia, niin ne syntyvät samalla tavalla kuin normaalisti syntyy jätettä. Kun selkänsä kääntää, niin siellä onkin sitten yhtäkkiä veistos tai näyttely, joka on jäänyt maailmaa vaivaamaan. Mutta se suunta siinä toiminnassa on ollut koko ajan eteenpäin, sama kuin Kainolla. Sen sijaan että katsoisi taaksepäin ja hioisi Twitter-bioaan, että kuinka sen saisi näyttämään vetävältä, niin lähteekin vain painelemaan. Ja mitä jäljelle jää, se on sitä mikä ei mahdu taskuun.

Kaino Wennerstrand [00:08:02]: Se ei toki luultavasti meidän kummankaan kohdalla ratkaissut mitään ongelmia, vetäytyminen, paikan vaihtaminen, tai muu. Kun tässä nyt puhumme työstä jonkin verran, niin onhan siinä se, että suhtauduin sosiaaliseen mediaan todella pitkään työnä oikeasti. Se oli työpaikka, ja sain sieltä töitä. Ja melko moni on esittänyt fiksua kritiikkiä, että näyttävä sosiaalisesta mediasta lähteminen on mahdollista ainoastaan heillä joiden elanto ei ole kiinni siitä, että he ovat huomion piirissä. Ja se on totta. Mutta minulla se johtopäätös oli se, että en enää saanut töitä sosiaalisen median kautta, se ei enää tuottanut minulle kassavirtaa.

Eero Yli-Vakkuri [00:08:37]: Olit käynyt sen kaivoksen jo kuluttamassa loppuun.

Kaino Wennerstrand [00:08:38]: Se oli louhittu loppuun, ja tämä kuulostaa todella tyhjältä, totta kai siellä on paljon ystäviä ja niin edelleen, se on aivan selvä. En tiedä johtuuko se iästä vai mistä, mutta huomasin että huomiotalous ei toiminut kohdallani. Se ei tuottanut tuloksia se läsnäolo. Ja tämä on todella kylmän kalskahtavaa sanoa näin, ja arvostan ihmisiä jotka jaksavat käydä sitä keskustelua, se ei ole mikään mustavalkoinen asia. Mutta eri asiat ovat eri ihmisille mahdollisia, ja kaikkialla on ongelmia. Tästäkin Eeron kanssa usein puhumme, että aivan sama minne menee niin sinulla on nämä ongelmat yhtäkkiä.

Maija Kasvinen [00:09:11]: Näinhän se on.

Eero Yli-Vakkuri [00:09:12]: Ja ehdottomasti ei ole tarkoitus sheimata ketään, joka sosiaalisessa mediassa edelleen on aktiivinen. Kaikki aktiivisuus on hyvästä.

Kaino Wennerstrand [00:09:19]: Niinpä.

Maija Kasvinen [00:09:19]: Kutsuin teidät tähän keskusteluun oikeastaan sen takia, että olette molemmat toimineet melko paljon sen perinteisen galleriatilan ulkopuolella. Ja Kaino, sinähän tulet äänisuunnittelusta, ja olet äänitaiteilija alkujaan. Ja Eero taas olet tehnyt todella paljon performanssia julkisessa tilassa, ja kaikenlaisia projekteja. Se oli tämä linkki tähän "julkinen"-käsitteeseen. Ehkä Eero tuossa sivusitkin äsken kun kerroit omasta tekemisestäsi ja tästä reissusta Venäjällä, ja miten olette olleet vapautuneita siitä taiteilijan roolista siinä ryhmässä. Olette vain kulkeneet ja kokeneet asioita. Ja se mitä syntyy on jätettä eli taidetta. Käsitinkö oikein?

Eero Yli-Vakkuri [00:09:59]: Voimme tällä mennä. Kuulostaa hyvältä.

Maija Kasvinen [00:10:02]: Onko tämä elämän ja taiteen rajapinta ylipäätään asia, joka kiinnostaa teitä? Tavallisen elämän ja taiteen rajapinta. Miksi Eero sinun tehdessäsi tuota se on taidetta, miten se taide syntyy siinä?

Eero Yli-Vakkuri [00:10:16]: En ole aivan varma. Se näyttäytyy niin erilaiselta eri osallistujille siinä. Ihmiset, jotka käyvät Kalliossa kävelyllä ja kävelevät Alkovi-gallerian ohi koiraa ulkoiluttaessaan näkevät jätteitä siitä, eli muodostavat mielipiteitä sen toiminnan kautta. Mutta nuo esimerkit jotka nousivat tuossa esiin eivät ehkä ole sellaisia joissa yleisösuhde ei ole ollut se mitä itse on pitänyt eniten arvossa, näissä kummassakaan työssä mitä olen tehnyt. Mutta joissakin muissa töissä taas se yleisön kanssa toimiminen on tärkeää. Nuo ovat tavallaan niin arkisia asioita mitä olemme noissa porukoissa tehneet. Olemme kävelleet lähiöissä tai Venäjän Karjalan metsissä. Ne ovat lähimpänä retkeilyä ja yhteistä jaettua tilaa, mitä arjessa voidaan vain kuvitella saavuttavan hyvin helposti. Niin kai se sitten juhlistaa, vanha horina, arjen hienoutta. Tämähän on kaikkein yksinkertaisin asia jonka taiteilija voi sanoa. Että kävin retkellä ja minulla oli todella kivaa. Ja esittää se sitten taiteena, niin onhan se julkeaa. Mutta pyydän kaikilta kuulijoilta jotka siitä provosoituvat ymmärrystä tällaiselle eleelle. Mitäpä tässä muuta yhteiskunnassamme.

Maija Kasvinen [00:11:45]: Itse kuraattorin näkökulmasta tarttuisin tuossa tietysti hyvin helposti siihen, että ehkä tuo on vastavoima sellaiselle yleiselle vallitsevalle tuotantotalouden kulttuurille, jossa kaikessa pitää olla selkeä myytävä lopputulos.

Eero Yli-Vakkuri [00:12:01]: Ja sanoisin vielä, että se olisi osallistumista siihen retkeen joka on jo käynnissä, tässä hetkessä vielä korostuneena. Että lähtee sille samalle retkelle jossa kaikki muut ovat jo olleet, sienimetsälle.

Kaino Wennerstrand [00:12:12]: Siellä on ollaan lähellä minulle taiteilijan yksinkertaisinta tehtävänantoa, mikä ei oikeasti kuulu mitenkään taiteilijoille vaan kenelle tahansa ihmiselle. Se, että me kaipaamme tekoja, ihmisiä jotka tekevät sen eleen eri tilanteissa, että hei hetkinen, pysähtykäämme tähän, tai miettikäämme tämän uudelleen, joka rikkoo sellaisen sosiaalisen mukavuudenhaluisuuden tai jäykän juhlatunnelman, josta kukaan ei halua poiketa. Kysymällä jotain, mikä voi olla hieman vaivaannuttavaa tai noloa. Esimerkiksi sanomalla että itse asiassa retkeily on todella suuri arvo sinänsä. Mutta mitä se tarkoittaa suhteessa työhön, tai sukupuoleen, mikä se näkökulma onkaan. Se voi kuulostaa naiivilta, mutta olen aina ajatellut että ihailen arjessa sellaisia ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole taiteilijoita, mutta jotka osaavat tehdä sen, osaavat hellästi jollakin hetkellä hieman horjuttaa sitä sosiaalista sopimusta. Ei väkivaltaisesti, mutta hieman kyseenalaista sitä että mitä me oikeastaan teemme tässä, ja kannustaa toisia ihmisiä pohtimaan sitä hetkeä ja omaa olemista, omaa tapaa toimia, omia käytäntöjä, omaa makua, mitä tahansa. Se on minusta arvokasta. Jos vaikka mietimme sotien jälkeistä Amerikasta lähtenyttä käsitetaidetta, nykytaidehistoriaa, niin siinähän oli todella paljon kyse eleestä, että koettiin taide vielä siihen idean tasolle. Se on oikeasti vain ele, se tilanteen kääntävä ele. Esimerkiksi Dan Grahamin peiliperformanssi, jossa hän esiintyy yleisölle niin, että hänen selän takana on peili, ja yleisö katsoo itseään peilistä. Ja Dan Graham koko ajan melko suurella energialla kuvailee joka ikistä sekuntia, hetkeä, miltä yleisö näyttää, miltä hän näyttää, mitä peilissä näkyy, ja niin edelleen. Niin tuollaiset hetket voivat olla radikaaleja, itsellenikin ovat olleet, kun jokin teos tai joku ihminen saa sinut yhtäkkiä näkemään jonkin tilanteen täysin toisin, tai kiinnittää täysin toisiin asioihin huomiota. Se on todella vaikeaa sanallistaa, se ei muuta omia mielipiteitäsi, et ota uutta tietoa päähäsi. Se ainoastaan muuttaa tapaasi katsoa asioita. Kyllä minulle joskus 18- tai 19-vuotiaana kun näin taidetta ensimmäisen kerran, se oli minulle melko vieras kenttä, mutta satuin eksymään Porin taidemuseoon. 

Eero Yli-Vakkuri [00:14:23]: Hienoa.

Kaino Wennerstrand [00:14:23]: Ammattikoulussa siis opiskelin animaatiota, siellä kuvataiteen opetus pidettiin Porin taidekoulussa silloisen taidemuseon johtajan toimesta, joka juuri tässä jäi eläkkeelle. Siellä tulin nähneeksi teoksia, ja ymmärsin sen, että kyllä ja ei voivat olla yhtä aikaa totta. Näin kuvitettuja ristiriitoja teki omalle ajattelulle, jäykälle, teini-ikäiselle mustavalkoiselle hyvä ja paha -ajattelulle, mielettömiä taikoja. Ja sen takia se maailma rupesi minua kiehtomaan. Vau, on tuollainen työkalu. Mutta sitten mietin juuri että kun ymmärtää tämän historian, että kuinka surullista on, että siitä kaikesta tuli niin institutionalisoitua hienosti sanottuna, ja jäykkää ja akatemisoitua. Ehkä se on sellainen aihe mistä tänään voisimme myös puhua, kun Maija kysyit että millaisia ilmiöitä on joita Eeron kanssa näemme, jotka ovat vaikuttaneet taiteilijan asemaan. Niin kyllä akatemisoituminen ja taiteilijoiden työntäminen ylempään luokkaan lähemmäs arkkitehtejä ja tieteentekijöitä, eikä lähemmäs esimerkiksi tarjoilijoita ja retkioppaita.

Eero Yli-Vakkuri [00:15:21]: Retkiopas on hyvä. Eräopas.

Kaino Wennerstrand [00:15:21]: Niin. Se on omiansa viemään pois sitä taikaa siltä eleeltä, kun joku horjauttaa jotakin tilannetta. Koska kun me tunnistamme sen niin nopeasti taiteeksi, se on niin juhlistettua se horjuttamisen ele. Niin sitä katoaa se radikaali potentiaali, ja sen tilalle tulee vitriinimäinen staattisuus.

Eero Yli-Vakkuri [00:15:39]: Ja sitten samalla pari tällaista korjausta, ja jatko. Esittelit käsitetaiteen Pohjois-Amerikkalaisena ilmiönä. Pitää paikkansa, että se historiankirjoitus käsitetaiteelle tulee pitkälti sieltä. Mutta käytännössä myös samat liikehdinnät ja kannanotot ovat olleet niin kutsutussa Itä-blokissa. Ja iso osa siitä siitä käsitetaiteellista perinteestä mikä meillä Suomessa varjostaa käsitetaiteellista toimintaa on perujaan myöskin sieltä.

Kaino Wennerstrand [00:16:09]: Ehdottomasti. 

Eero Yli-Vakkuri [00:16:10]: Olet oikeassa että olet samaa mieltä. Et ole oikeassa mutta olen samaa mieltä. Olemme yhtä aikaa väärässä samalla tavalla, samalla kulmalla. Toisaalta sitten sen tietää ja tuntee hyvinkin, että joissakin tilanteissa se ainoa status minkä saa, on se että taiteilijalle osoitetaan sellaista huomiota, mitä muille ei anneta. Ja se on todella hieno status ja tunne, kun tulee vastaanotetuksi yhteisön toimesta uskomattomana asiana tai ihmisenä.

Kaino Wennerstrand [00:16:39]: Samaan aikaan on juuri se, että sinut otetaan vastaan taiteilijana isolla T:llä, kun puhuit Maija tästä poliittisesta taiteesta aikaisemmin. Niin se syy miksi poliittinen taide yleensä toimii on se, että taiteilijoille annetaan outo sopimus yhteiskunnan kanssa, joka kuuluu jotakuinkin näin. Saat tehdä mitä haluat, mutta sillä ei ole mitään väliä. Sillä ehdolla saat riehua, jos sovimme että kukaan ei ota sinua vakavasti. Se johtaa siihen, että kaikki mitä taiteilijat tekevät ajatellaan lähtökohtaisesti että he ovat hyvin puolella. Jos me kolme tekisimme yhdessä projektin, joka käsittelisi esimerkiksi EU:ta, 90-luvun Suomen lamaa. Ja emme ole kukaan tutkijoita, meillä ei ole pohjaa sanoa mitään lamasta. Ja tunnustelemme sitä lamaa. Ei kukaan tule tarkistamaan lähteitämme, kukaan ei tule valittamaan että puhumme paskaa, koska meillä on runoilijan vapaus. Mutta roolin ja vapauden myötä se runoilijan vapaus syö sen maan miehen jalkojen alta. 

Eero Yli-Vakkuri [00:17:37]: Hienosti sanottu.

Kaino Wennerstrand [00:17:37]: Niin se on. Ihmiset katsovat sitä sanomaamme miettien että okei, te tutkitte lamaa, mutta se on vain sellaista teidän pientä pohdintaanne.

Eero Yli-Vakkuri [00:17:43]: Kyllä uskon tuohon. Otan mitä sanot. Mutta toisaalta taiteilijana saa ihmeellistä valtaa esimerkiksi ihmisten tunne-elämästä. Sinun puoleesi annetaan kääntyä tunteiden tulkkina. Tuo nyt kyynelehtii tämän edessä, tämä tarkoittaa sitä että tämä on oikeasti vakava asia, jonka kanssa meidän kaikkien pitäisi kyynelehtiä. Tai ehkä se on sitä, että sitten kun on huomattu se, ettei ole saanut sitä valtaa sieltä missä määritellään jakolinjoja, esimerkiksi omaisuuden jaon suhteen. Niin sitten on otettukin se valta sieltä mistä voidaan saada pehmeää valtaa, jossa pelkästään se, että tulee esiin mielipiteen kanssa joka koskee tunteita on jo voimakas ele. Ja sellainen, mille ihmiset jopa kernaasti antavat sitä, että ota tämä taakka kannettavaksesi. Ja sanovat, että mitä tästä pitäisi tuntea. En tunne tästä mitään. Mikä menee pieleen. Ja yhtäkkiä onkin tuollainen asiantuntija. Myöskin inhoan sitä roolia, mikä on kansallisesti. Meillä on karismaattisia taiteilijahahmoja, jotka ottavat koko valtion ja kansakunnan jonkin kysymyksen, ja itkevät sen läpi, ja sitten pääsemme siitä yli. Sehän on melko vaikea sauma yhteisön ja keskustelun kannalta. Ja se monesti johtaa siihen, että arkiset tunteet jotka voivat olla se tunnottomuus, niin ne näyttäytyvät huonompina kuin ne suuret tunteet, joita suurien tunteiden tulkit osoittavat.

Maija Kasvinen [00:19:18]: Mutta tämä auktoriteetin asema, joka jollain tavalla myönnetään taiteilijalle jolla ei ole ehkä sitä fyysisen maailman valtaa samalla tavalla. Niin liittyykö se siihen, että meillä on niin vahva kaipuu sille neromyytille? Huomaan ainakin itse, että haen sitä selkeästi, sitä että olisi jokin ratkaisu. Ja se on helpottavaa jos sen löytää taiteilijasta. Se sallii minulle upottautua romanttiseen suohon. Mutta itse asiassa tehän olette melko tietoisesti pyrkineet pois tästä neromyytistä, ja työskentelette melko yhteisöllisesti. Itse asiassa Eero nimitit itseäsi hankeapinaksi myös meille. Ja taisit Kaino sanoa että sinä taas koet että tällainen työläistaiteilija kuvaa sinun toimintaasi parhaiten.

Kaino Wennerstrand [00:20:09]: Se kuulostaa valitettavan romanttiselta. Ja taiteella on tapana romantisoida työläisyyttä. Mutta samaan aikaan mielestäni asioista pitäisi puhua. Mitä haen sillä takaa, kun ajattelen esimerkiksi Eeroa ja itseäni tietyssä mielessä työväenluokan taiteilijoiksi. Niin se käytännössä tarkoittaa sitä, että taiteilijoissakin on oikeasti kahden kerroksen väkeä. On niitä, jotka ovat saavuttaneet asiantuntijastatuksen, johon sisältyy esimerkiksi pitkät vuosiapurahat ja pitkäaikaiset asiantuntijaroolit julkisessa keskustelussa. Ja olin itsekin jossain vaiheessa jonkin aikaa siinä roolissa, kävin kaikenlaisten säätiöiden tilaisuuksissa näyttämässä naamaani ja puhumassa kahvin voimalla kaikenlaista. Ja se oli melko kivaa, olin otettu että siellä olin. Pointti tässä on se, että olen katkera kun se ei jatkunut ikuisesti. Se syy, miksi en ole katkera on se, että kun on tehnyt taidetta tarpeeksi kauan, vaikka olen itse toiminut ammattimaisesti 10, 15 vuotta, niin siinä näkee että ne roolit vaihtuvat niin moneen kertaan. Se on sellainen tuolileikki helposti, nyt olen kuraattori, nyt olen teknikko, nyt olen taiteilija, nyt festivaalijohtaja, nyt assistentti, nyt työtön, nyt apurahalla, nyt sillä ja tällä. Kun esimerkiksi Eeron kanssa puhumme paljon siitä, että mihin meidän uramme ovat menossa, niin ehkä siitä tulee se... Anteeksi, mitä haen takaa sillä työväenluokkaisuustaiteilijuudella oli se, että nykyään suhtaudun taidekenttään varamiespalveluna. Olen listoilla ja käyn tekemässä keikkatyötä taiteeseen. On se sitten esimerkiksi tänne podcastiin, tai pitämään luento jonnekin koululle. Niin luultavasti 90 prosenttia taidekentän toimistani on sellaisia keikkatöitä. Käyn tekemässä jotakin, ja aivan samalla tavalla kuin kuka keikkatyöläinen, niin en mieti taidetta sen keikan jälkeen. En tule kotiin ja mieti enää taidetta. Ehkä ennen mietin, huomaan että nykyään suhtaudun taidekenttään, sen keskusteluihin, koska ei ole mitään fyysistäkään työpaikkaa, niin siihen keskusteluavaruuteen, se avaruus on se minun toimistoni. Ja sitten kun en ole toimistolla, niin en oikeasti halua olla toimistolla. Mieluummin luen romaaneja tai katson TV:tä tai käyn kävelyllä. Mitä ajan takaa on se, että jos vertaat tätä asiantuntijuusprofession käsitteeseen, jossa työ ja vapaa-aika eivät eroa, ajattelen aina taidetta. Niin en ehkä tunnista itseäni siinä. Se on vaikea asia, koska kyllä myös tunnistan, koska en osaa tehdä mitään muuta. Minun on vaikeaa pitää lomia. Koko ajan ajattelen mitä projektia voisi tehdä, ja tällainen idea, ja niin edelleen.

Eero Yli-Vakkuri [00:22:52]: Sanoisin että niinä hetkinä kun vietämme, silloin kun et ole keikoilla ja vietämme hetken aikaa esimerkiksi jossakin sosiaalisen median ulkopuolella olevassa verkkopalvelussa vaihtamassa linkkiä joihinkin artikkeleihin tai hymynaamoja toisten toilailuihin. Niin aikamoista itsensä kehittämistä se mielestäni näyttää olevan siinä mielessä. Että toki voit niistä keikoista erota, mutta näen sinut vahvasti, voin olla väärässäkin, sano vain jos olen, mutta näen sinut vahvasti sitoutuneena, ammattitaiteilijana, joka jatkuvasti kehittää omaa työskentelyään.

Kaino Wennerstrand [00:23:27]: Siitä se romantiikka luultavasti tulee. Koska se työn luonne on oikeasti keikkatyöläisen luonne. Jos katsoo faktisesti rahamääriä mitä taiteesta tienaa, miten se työ tapahtuu, miten työkeikat sovitaan... Niin se on täysin freelancer-keikkatyötä. Ja se ei ole ikinä menossa mihinkään. Sanon usein että nyt 40-vuotiaana kilpailen aivan samoista työpaikoista kuin 20-vuotiaat tai 60-vuotiaat taiteilijat. Tämä ei ole lineaarinen asia, että taiteellisuus kehittyisi johonkin. Jos puhumme työstä. Ei siitä, että minulla on tarve ja halu ilmaista itseäni ja toimia muiden kanssa yhdessä ja tehdä taidetta. Vaan siitä miten työn tekninen suorittaminen tapahtuu, niin se on hyvin keikkatyöläisen kaltaista. Tulee ristiriitainen olo, kun mietit sitä päivät läpeensä. Ja se on sinusta hyvin kiehtovaa. Mutta sinut ikään kuin annetaan työmiehenä tehdä sitä siellä sun täällä. Hei, tässä olisi pieni paneeli, täällä tarvitsisimme performanssin festivaaliklubille. Pääsetkö tänne DJ:ksi. Kaikkihan on kivaa, tässä ei oikeasti taaskaan kerran ole kyse siitä että voi kauhea. Vaan koitan hahmottaa, että mihin tämä sijoittuisi yhteiskunnallisena ilmiönä. Ja sen takia juuri, mitä sanoin alussa, että olisi hassua että taiteilijat samaistuu mieluummin arkkitehteihin kuin esimerkiksi Wolt-kuskeihin, koska meidän pitäisi nähdä se meidän työmme samankaltaisuus monien muiden matalapalkka-alojen työntekijöiden kanssa. Ja hakea niitä liittoutumia sieltä. Ja kieltäytyä tiettyjen säätiöiden ja esimerkiksi jonkin taideyliopiston halusta sijoittaa meitä ylempään luovaan luokkaan, jossa olemme huipputieteentekijöiden ja tulevien Aino ja Alvar Aaltojen kanssa rinta rinnan rakentamassa innovaatioita Suomeen.

Maija Kasvinen [00:25:13]: Kyllä se lyöttäytyminen sinne asiantuntijarooliin tuo tietynlaisia oikeuksia ja luultavasti etuisuuksia. Mutta se myös sulkee paljon ulos. Ja paljon vapautta. Siinä on luultavasti puolensa.

Eero Yli-Vakkuri [00:25:27]: Tuosta vielä jatkaisin. Että sellainen häpeän poisto olisi ehkä kiva asia. Sehän on nolo tilanne, kun on jossakin juhlissa, ja sen jälkeen ryömii takaisin omaan prekaariinsa, jossa on epävarma siitä kuka on. Tuo ele mitä kutsut esiin olisi sellainen millä voisi päästä pois siitä paineesta. Ei minun tarvitsekaan olla asiantuntija, voin ottaa itseni varamiespalvelun työntekijänä. Tämän nimi on taiteen kenttä.

Maija Kasvinen [00:25:56]: Mitä te ajattelette, miten kenttä suhtautuu jos te nyt tässä ehdotatte että nyt lyöttäydytään yhteen Wolt-kuskien kanssa? Mitä tapahtuu?

Eero Yli-Vakkuri [00:26:05]: Tietyllä tavalla se on jo tapahtunutkin. Kyllähän se on kaikille selvä. Luulen että jos sitä neromyyttiä aletaan purkamaan aivan arkipäiväisenä asiana, että se kokonaan poistetaan sieltä. Niin en tiedä mitä siinä käy. Koska toisaalta sitä kokee, että kyllähän kaikella tällä koulutuksella ja kaikella mitä on, asemalla ja roolilla joita saa yhteiskunnassa, ja paikoilla joita pääsee pelaamaan, niin kyllä se odotus mikä niiltä vertaisillaan on, on että elää sitä hienoa elämää. Elää paremmin kuin vanhempansa ja näyttää sen. Elää sitä unelmaa, joka joillain on ollut ja on edelleen. Niin sekin on tietynlainen velvollisuus. Ja sitten jos siitä luovuttaisiin kokonaan, niin en tiedä mihin tämä tähtäisi. Luokkakiertoahan tämän pitäisi kaiken palvella. Taide on mielestäni luokkakierron väline ensi kädessä. Se mahdollistaa sen, että yhteiskunnassa ihmiset ja perheet, ja henkilöt joilla ei välttämättä ole minkään luonnontieteellisen erityisosaamisen kautta, kuulostaa todella oudolta, mutta...

Maija Kasvinen [00:27:15]: Meinasin kysyä, että onko tämä elinkeinopoliittinen tapa nousta, parantaa omaa elintasoaan?

Eero Yli-Vakkuri [00:27:21]: Tarkoitin sitä, että jos on huono matematiikassa. Ja huono biologiassa. Niin silti on mahdollisuus yhteiskunnassa, on ikkuna, portaikko, joka on luotu sitä varten että jos osoittaa halua osallistua yhteiskuntaan, mutta välttämättä ei ole niitä kyvykkyyksiä joita tarvitaan esimerkiksi virkamiesuraan, lähtökohtaisesti esimerkiksi ruotsin kielen taito. Taidekasvatusjärjestelmän, taideopistotason, taideammattikorkeakoulun, taideyliopistotasoisen koulutusten ja niiden välimuotojen avulla voi saavuttaa jalansijaa yhteiskunnassa äänenä. Ja se on sitä luokkakiertoa, minkä takia taidetta on tärkeää ylläpitää.

Maija Kasvinen [00:28:10]: Tämä kuulostaa siltä, että sanot että jos ei ole kykyjä virkamiehen uraan, niin jotta pärjää jotenkin tässä yhteiskunnassa niin sitten voi esimerkiksi alkaa taiteilijaksi. Ja pieni osa sisältäni kuolee, koska joudun luopumaan tässä neromyytistä. Nykyäänhän on todella iso trendi, että taiteesta puhutaan työnä, tai siis se on työtä, ja tätä halutaan ylläpitää. Mutta huomaan, että se on minulle vaikea asia hyväksyä, että taide olisi työtä muun työn joukossa. Mutta pyrimmekö siihen, onko se mielestänne kannatettava ajatus?

Eero Yli-Vakkuri [00:28:41]: Se ei välttämättä ole. Kun lähtee purkamaan noita rakenteita niin paljastuukin että se neromyytti onkin liukastin luokkakierrossamme. Ja se on siitä hyvä, niiltä osin kuin se hyvin toimii. Mutta kyllähän sitä myös väärin käytetään, ja karismaattiset johtajathan voivat olla...

Maija Kasvinen [00:29:03]: Missä tahansa muuallakin kuin taiteessa.

Eero Yli-Vakkuri [00:29:05]: Ja hirviöitä.

Kaino Wennerstrand [00:29:06]: Kyllä. Mutta en tiedä pitääkö aivan paikkaansa, käsittääkseni taide voi mahdollistaa luokkanousua, koska ainakin, taitaa olla Cuporen tutkimus aiheesta, ja niitä on tehty montakin. Olikohan se Pauli Rautiainen joka näin sanoi, ja toivottavasti hän ei suutu jos lainaan häntä väärin, mutta hyvin kärjistäen taideala on vähiten luokkakiertoa mahdollistavia aloja. Siellä melko vahvasti ammatti periytyy. Suurin osa taiteilijoista tulee keskiluokasta tai ylemmästä luokasta. Koska johtuu siitä, että jos esimerkiksi perit asunnon Helsingin keskustasta, niin mahdollisuutesi tehdä sellaista ammattia kuin taide, jossa on täysin olemattomat tulot, ovat paljon paremmat. Mitä heikompi hyvinvointivaltio, sitä vähemmän ihmiset joilla ei ole minkäänlaista perittyä pääomaa tai muita mahdollisuuksia, niin lähtevät taideuralle. Muistan kun jossain vaiheessa aloin käymään töiden puolesta Lontoossa, niin huomasin että melkein kaikki ihmiset joihin törmään suomalaisena taiteilijana ovat käytännössä melko vauraista perheistä. Koska se, että heillä on varaa viettää aikaa suomalaisen Uunon kanssa Lontoossa kertoo jo jotain elintasosta. Se on tietynlainen mittari.

Maija Kasvinen [00:30:18]: Mahdollistaako se myös vapauden? Olen välillä provoisoiden heittänyt tällaisia ajatuksia, että ehkä ainoastaan rikkaiden lapsien kannattaisi alkaa taiteilijoiksi. Sitten kun olet siinä vaiheessa, että sinun ei tarvitse pelätä elinkeinon puolesta.

Kaino Wennerstrand [00:30:31]: Siis ehdottomasti.

Maija Kasvinen [00:30:32]: Tämä tietenkin ruokkii sitä romanttista taiteilijamyyttiä.

Kaino Wennerstrand [00:30:37]: Olen samaa mieltä. Ainoastaan rikkaiden lapsien tulisi tehdä taidetta, niin pääsisimme koko taiteen käsityksestä ja voisimme jättää sen ketun metsästyksen tyyliseksi arkkiatrinen harrastus. Ja voimme keksiä taiteen täysin uudelleen kaikille muille.

Eero Yli-Vakkuri [00:30:54]: Olen sitä mieltä myös, että monesti esimerkiksi köyhyyden tuottamia ongelmia käsitellään paremmin kun siihen on sitä etäisyyttä. Tai sitten on varaa käsitellä sitä asiaa, kun siihen saa etäisyyttä itse akuuttiin köyhyyteen. Se ei ole mahdollista siellä köyhyyden kokemuksessa tunteen mukaan. Mutta sanoisin, että luokkakierronhan usein koetaan menevän ylöspäin koko ajan, mutta sehän menee alaspäin. Se, että joku ylemmän keskiluokan, ja tämä on täysin kuvottava mielikuva joka itselleni tuli mieleen, pyydän anteeksi kaikilta. Mutta jos on olemassa joku ylemmän luokan perheen lapsi, joka lähtee taiteilijauralle, niin sehän tarkoittaa sitä että hänen sosioekonominen asemansa romahtaa. Ja hän maksaa valtavat oppirahat taidetarvikeliikkeisiin, ties mihin suuntiin sille taidekentälle, siirtyessään sinne sieltä turvallisesta keskiluokkaisesta asemasta. Sehän on suuri harppaus ja riski.

Kaino Wennerstrand [00:31:53]: Se rapauttaa yhden paikan ylhäältä.

Eero Yli-Vakkuri [00:31:56]: Näin. Ja luokkakierto on myöskin sitä tilannetta, missä ihminen saattaa epäonnistua taiteilijauralla siten, että syrjäytyy esimerkiksi.

Maija Kasvinen [00:32:09]: En tiedä ovatko nämä luokkapaikat kiintiöity, että siellä olisi aina 10 tai 20. 

Kaino Wennerstrand [00:32:16]: Melkein ne ovat.

Maija Kasvinen [00:32:16]: Mutta nyt olemme todella kiinnostavan asian äärellä. Koska nyt puhumme köyhyydestä ja pääomasta. Ja jos katsomme sosiologiaan, niin mehän tunnustamme jo todella paljon erilaisia pääoman muotoja. Eli köyhyys materiaalisena resurssina. Ja nyt puhumme todella rajatusta kontekstista, jos me ajattelemme Suomea. Täällähän meillä on kuitenkin pääosin jonkinlainen elintaso. Ihmiset eivät kärsi aivan kamalasti, tai erityisesti taiteilijat eivät kärsi siitä että heillä ei olisi kattoa pään päällä. Niin voimmeko silloin puhua, että sen sijaan että taide ei välttämättä tuo rahaa ihmisille, niin se tuo jonkinlaista muuta pääomaa? Mitä köyhyys silloin on?

Kaino Wennerstrand [00:32:58]: Vastaan tuohon aivan heti, mutta koen että jotta voimme puhua tuosta, niin on pakko sanoa tuohon äskeiseen keskusteluun vielä se, että... En kuollaksenikaan muista sen sosiologin nimeä, todella iso tutkija Briteistä. Hän oli esittänyt muun muassa Neron ajatukseen jatkaen, hallitun luokkalaskun käsitettä. Jonka idea ei ole se, että koitamme tiputtaa kaikkia köyhyysloukkoon, vaan sen luokkanousun ideahan on oikeasti täysin järjetön, koska eivät kaikki voi olla huipulla. Se ei ole mitenkään mahdollista. Paljon realistisempaa olisi nimen omaan se, että molemmista päistä leikattaisiin. Eli sekä köyhiä saataisiin ylöspäin, mutta myös rikkaita alaspäin. Jolloin se ei olisi häpeä epäonnistua, et jatka sitä massiivista uraa mitä vanhemmillasi oli. Me yhteiskuntana pystyisimme näkemään paljon laajemmin. Moni työ tulisi arvokkaaksi, monista töistä maksettaisiin paremmin, kaikki minimipalkat ja muut liittyvät todella paljon tähän. Sitä luokkayhteiskunnan dynamiikkaa hieman kavennettaisiin molemmista päistä. Mielestäni tuo on tärkeä tuoda esille tähän.

Eero Yli-Vakkuri [00:34:07]: Kiitos, tuo on hyvin sanottu.

Kaino Wennerstrand [00:34:07]: Näemme sen kokonaiskuvan. Mitä taas tulee tuohon mitä Maija sanoit, että taiteella on muitakin pääomia. Niin sittenhän tulemme tietysti kulttuuriseen pääomaan. Luultavasti monella taiteilijalla on se ristiriitainen kokemus siitä, että he saattavat olla köyhiä, heillä ei välttämättä ole merkittäviä tuloja, vaan he sijoittuvat köyhyysrajalla suomalaisten mittarien perusteella.

Eero Yli-Vakkuri [00:34:29]: Jatkuva pelko perseessä.

Kaino Wennerstrand [00:34:29]: Jatkuva pelko ja niin edelleen. Mutta tuo on se outo asia, koska olet kuitenkin skumppalasi kädessä avajaisissa, ja sinulla on pääsy jännittäviinkin paikkoihin. Ja tuo mitä Eero puhu aikaisemmin luontoretkistä, nehän ovat myös luokkaretkiä tai kulttuuriretkiä, että olet jossain miljonäärien omistamassa asunnossa juhlimassa. Kukaan ei voi elää sillä että juhlii miljonäärien asunnoissa, tai voi ehkä hieman aikaa jos jää sinne squattaamaan tai juhliin yöksi. Mutta se ei ole pysyvä ratkaisu. Johtuen juuri siitä, ja tuo Maijan idea siitä että mitä jos vain vauraiden perheiden lapset tekisivät taidetta, niin sehän käytännössä...

Maija Kasvinen [00:35:10]: Haluan nyt sanoa, että se ei ole minun ideani.

Kaino Wennerstrand [00:35:11]: Ei, ei. Kaikki kuuntelijat luultavasti ymmärtävät, että puhumme spekulatiivisesti ja isolla pensselillä. Mutta historiallisesti se jossain määrin kuitenkin oli. Silloin teille linkkasin sähköpostiin kun puhuimme, Maijalle ja Eerolle, sellaisen brittiläisen taiteilijan kuin Su Bradenin kirjan Art and the people. Jonka hän kirjoitti 70-luvulla, jossa hän analysoi silloisia julkisen taiteen, tai oikeastaan yhteisötaiteen, projekteja Briteissä. Ja millaisia ideologioita niiden taustalla oli. Ja se oli hätkähdyttävää nähdä se täysin sama keskustelu, mitä nyt Suomessa käydään, 40 vuotta aikaisemmin käytävän Briteissä, tai melkein 50 vuotta jo. Niin se oli hätkähdyttävää luettavaa se kirja monessa mielessä. Ja se että Su Braden melko rauhallisesti esittää, että taiteilijan tehtävähän on havainnoida maailmaa sellaisella tavalla, että muutkin ihmiset sen ymmärtävät. Jos hän ei ole missään tekemisissä muiden ihmisten kuin oman kuplansa kanssa, niin miten hänellä voi olla mitään sanottavaa. Niin melko radikaalia on lukea tuollainen lause. Ja en tiedä vastaanko nyt hyvin kysymykseesi, mutta ehkä tuolta löytyy se, että se mitä taide, jos ymmärsin kysymyksesi oikein että mitä taide voi antaa tai mitä sieltä voi syntyä.

Maija Kasvinen [00:36:30]: Tai lähinnä sitä, että ajattelen että olemme tulleet melko pitkän matkan tällaisessa materiaalin hyvinvoinnin maailmassa, jota on ohjannut hyvin vahvasti tuotantotaloudellinen ajattelu. Ja mietin, että olemmeko jo pikkuhiljaa saavuttamassa aatteellisen suunnan, jossa me pystymme luopumaan materiaalisesta, ja näkemään arvoa ja arvottamaan asioita myös sen ulkopuolella. Ja ajattelen, että itse asiassa taide on tätä kenttää. Ja tämähän on aina elänyt tässä rinnalla, koko ajan. Mutta se painotus on ehkä ollut viimeiset sata vuotta voimakkaasti siinä materiassa.

Eero Yli-Vakkuri [00:37:07]: Sanoisin, että kaikki nämä kuitenkin palautuvat loppupeleissä materiaaliin. Minulle on hauska mielikuva siitä, että mitä se materiaalisuus tässä yhteydessä on. Suomessa on käynyt niin, että meidän alkupään tuotannontekijät ovat pitkälti ajautuneet työttömäksi tai uudelleen kouluttautuneet, koska kaikki teollisuus, pienpajateollisuus on siirtymässä Kiinaan. Tai on siirtynyt jo. Ja se on pääoman päätöksiä, koska siellä saadaan halvemmalla sitä samaa tavaraa mitä aikaisemmin täällä tuotettiin. Ja sen seurauksena olemme hieman tyhjän päällä, että mistä voisimme saada tätä kasvua. Ja se on haettu, sitä haetaan koulutuksesta. Kaikki ihmiset jotka ovat aikaisemmin tehneet asioita, heistä tehdään ihmisiä jotka suunnittelevat asioita. Kannustetaan heitä johtajiksi niihin Kiinan tehtaisiin. Ja tällä eleellä pyritään siihen, että voidaan pitää Suomen luottoluokitus kohdillaan. Mutta loppupeleissä tämä kaikki pääoma joka syntyy sen koulutuksen kautta, palautuu siihen että kuka tekee sitä työtä, ja millä tavalla sitä työtä tehdään. Ja se on materiaalista se suunnitteluosuus. Siinä tulee paljastumaan mielestäni melko pian, tulee kamala katastrofi kun ymmärtää että, kun saksalaiset saavat tietää kuinka paljon meillä on työttömiä tohtoreita. Meidän pitää olla hiljaa siitä. Onneksi tämä on Suomessa tämä keskustelu. Kun joku ne saa tietää miten paljon täällä on työttömiä tohtoreita, ja miten vähän sillä suunnittelulla voidaan tuoda pääomaa, niin sitten tämä juttu kosahtaa kokonaan.

Maija Kasvinen [00:38:28]: Mutta olet ytimessä että silloin suuntaa kääntyy. Tämä on nyt tietysti spekulatiivista puhetta, mutta ajattelen että juuri tästä syystä käsityöläisyys tulee nousemaan hyvin voimakkaasti. Ja tämä perustuu myös sosiologisiin trenditeorioihin siitä, että ekslusiivisuus on aina se, mitä seuraavaksi havitellaan. Sillä tavalla luokat luovat luokkaeroja. Rikkaat ostavat sitä mitä köyhät eivät, koska he haluavat erottautua. Ja tällä hetkellä se, mitä sinun on vaikeaa saada on käsityöläisyys, yksilöllisyys, räätälöity asia, koska kaikki tulevat samasta tuotantoputkesta. Ja sitä kautta voi korostaa omaa ainutlaatuisuuttaan.

Eero Yli-Vakkuri [00:39:05]: Olen kyynisempi ja optimistisempi samaan aikaan. Minusta se käsityöläisyys joka tässä on koittamassa on se, että ihmiset tekevät omat vaatteensa. Se on revolutionia, aivan upeaa.

Eero Yli-Vakkuri [00:39:18]: Se ei tapahdu sen takia, että se antaa katu-uskottavuutta. Se tapahtuu sen takia, että meillä ei ole enää pääsyä ompelukoneisiin. Viimeiset Singerin varaosat kuluvat, eikä ole enää tehdasta joka pystyisi näitä talloja koneisiin tekemään. Ja sitten täällä kylmässä pakkasessa villahousuja viimeisistä jämälangoista tehdään. Ja se on kaunis ja hieno kuva myöskin. Tämä on dystooppinen ihanne, tämä on esimerkiksi Outi Heiskasen taiteessa se ympäristö, jossa ihminen on parhaimmillaan. Ja olen innostunut siitä.

Maija Kasvinen [00:39:51]: Mutta mietin että kun aikaisemmin puhuimme luokasta ja siitä kuinka alempi luokka nousee keskiluokkaan, ja ehkä yläluokista pitäisi leikata sitä elintasoa keskiluokkaan. Niin mehän painimme tämän kanssa konkreettisesti tämän ympäristökriisin myötä. Ja ehkä nämä tietyt dystopiakuviot tulevatkin sitä kautta läsnäolevaksi. Tämä maailman kantokyky ei ole sellaista luokkaa että kaikki voisivat elää sitä keskiluokkaista unelmaa.

Kaino Wennerstrand [00:40:18]: On tämä kuuluisa slogan future is female, niin on myös hyvin mahdollista että future is feudal, eli palaamme feudaaliyhteiskuntaan. Tämä markkinatalouden ja hyvinvointivaltion liitto, jonka käytännössä ammattiliitot pakottivat tapahtumaan sotien jälkeen 1900-luvulla voi olla täysin tilapäinen oikku historiassa, ja edessä on paljon pahemmat ajat, oikeastaan paluu paljon raadollisempaan aikaan. Sen takia esimerkiksi se syy miksi olen niin isosti ammattiliittojen ystävä, vaikka niissä on paljon kritisoitavaa, ymmärrän että ne eivät vastaa kaikkiin ongelmiin, mitä tulee ilmastokriisiin esimerkiksi, niin kuitenkin ammattiliitto on käytännössä ainoa työkalu, joka työntekijöillä, ja valtaosa meistä on työntekijöitä vaikka ei sellaiseksi itseään tunnistakaan. Niin se ammattiliittojen tarjoama työpakki on sinun ainoa työkalupakkisi. 

Maija Kasvinen [00:41:14]: Tarkoitatko järjestäytymistä ylipäänsä?

Kaino Wennerstrand [00:41:16]: Järjestäytymistä, suurlakkoa, suuria työkaluja on historiassa saatu todella paljon aikaan. Toki niiden voima on sen takia lievennyt, koska se tuotanto voidaan aina siirtää uuteen, uuteen ja uuteen paikkaan. Aina löytyy Singapore, joka on valmis tekemään sen rankan kompromissin sen suhteen, että meillä on melko hyvä elintaso paitsi yhdellä porukalla joka hoitaa ne kaikki rankimmat hommat. Niin mietin sitä, sen takia puhuin aikaisemmin siitä että kenen kanssa taidekenttä liittoutuu, koska jos esimerkiksi Suomeen tulisi perustulo, niin se rapauttaisi todella laajasti ammattiliiton roolia. En näe sitä millään tavalla hyvänä asiana. Pidän perustuloa Troijalaisena hevosena, jossa on aivan massiiviset ongelmat. Taiteilijapalkka on esimerkiksi se, että Timo Harakka muiden joukossa esitti taiteilijapalkkaa, aivan käsittämätön pelastusveneestä hyppääminen, surraava purjehtija, jättäen muut oman onnensa varaan.

Maija Kasvinen [00:42:14]: Mikä siinä on se keskeinen ongelma? Se että se katsoo ainoastaan tietyn ryhmän etuja? Vai pitäisikö sen perspektiivin olla laajempi?

Kaino Wennerstrand [00:42:22]: Se juuri.

Eero Yli-Vakkuri [00:42:25]: Se on se kategorinen ongelma.

Kaino Wennerstrand [00:42:27]: Se on se kategorinen ongelma, että taiteilijapalkka ja perustulo. Niin perustulo on omiaan luomaan pysyvän köyhälistön Suomeen. Vaikka sopisimme nyt että perustulo olisi esimerkiksi puolitoista tonnia, niin sen jälkeen me annamme sen perustulon hallinnointi täysin eduskunnan käsiin. Ja yksi syy miksi ammattiliitot ovat myös tärkeitä, jonka voisi luulla vetoavan myös liberalisteihin jotka ovat isoa yhteiskuntaa tai valtion kontrollia vastaan, on juuri se, että ammattiliitot tarjoavat vastavoiman poliittiselle päätöksenteolle, ja nimen omaan valtiovallalle. Se on kansalaisten oma mahti, joka neuvottelee meidän asioita. Ja jos perustuloa kontrolloi eduskunta, joka sitä tietenkin kontrolloisi, niin silloin se on aina siitä hallituksesta kiinni, että kuinka paljon sitä leikataan tai ei leikata. Jolloin mitä oikeistolaisempi hallitus, perustuloa sitä suuremmalla todennäköisyydellä leikataan ja leikataan, eikä kenelläkään ole siihen paljoa sanomista. Ainoa minkä näkisin taiteilijapalkan tai perustulon mielekkyytenä olisi se, että sitä hallinnoisi jonkinlaisessa kolmikannassa ammattiliitot. Että se olisi jollain tavalla samanlainen kuin ne yleissitovat sopimukset joita ammattiliitot pyrkivät neuvottelemaan, jotka tuntuvat käyvän yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi suomalaisessa yhteiskunnassa vuosi vuodelta.

Maija Kasvinen [00:43:36]: Nyt olemme lipsahtaneet melko pitkälle elinkeinopolitiikkaan. Mutta meidän tarkoituksemme oli puhua hieman siitä taiteilijan roolista yhteiskunnassa ilman sen kummempia agendoja. Niin yritetään palauttaa siihen. Kuulostaako teistä todella tylsältä, että luen täältä kappaleen Eveliina Eteläkosken artikkelista, jonka hän kirjoitti Julkisen tilan taiteen tilasta -julkaisuun. Tämä kertoo taiteilijan roolin historiasta.

Eero Yli-Vakkuri [00:44:01]: Anna tulla.

Maija Kasvinen [00:44:03]: Ja sanottakoon vielä se, että lähetin tämän artikkelin teille molemmille etukäteen luettavaksi. Ja sanoin, että tämä voi olla melko provosoiva. Ja Kaino oli sitä mieltä ettei siinä ollut mitään, ne olivat kaikki hienosti perusteltuja asioita. Ja Eerolla tämä ilmeisesti hieman kuumensi tunteita.

Eero Yli-Vakkuri [00:44:16]: Kiristelin hampaitani lukiessani sitä.

Maija Kasvinen [00:44:19]: Ymmärrän. Mutta tässä on hieman neutraalimpi pätkä siitä, että miten taiteilijan rooli yhteiskunnassa on kehittynyt. Eli: taiteilijan identiteetti. Käsityöläisestä luovaksi neroksi. Ennen taiteilija ja käsityöläinen olivat käytännössä sama henkilö. Taiteilija tai käsityöläinen oli taitava valmistaja, ja taideteos oli työn tuloksena syntynyt hyödyllinen tuote. Käsite taide tarkoitti suunnilleen samaa asiaa kuin kreikkalainen sana tekne eli taito. Taiteen ja sen tuotteiden hyödyllisyys eivät rajoittuneet pelkästään käyttötarkoitukseen tai koristeellisuuteen, vaan taide palveli myös kulttuuria ja älyllistä elämää. Kuten uskonnollisia rituaaleja, muistomerkkejä ja viihdettä. Taiteellisessa työssä oli ilmaisun vapaus, mutta sitä rajoitti se, mistä yleisö tai käyttäjät olivat valmiita maksamaan. Kauneus ja taiteen arvo olivat niin voimakkaasti yhteydessä hyödyllisyyteen, että esine ei voinut olla kaunis, jos se ei soveltunut tavanomaiseen käyttöön. Uusi taidekäsitys syntyi 1800-luvulla taiteen markkinoiden kehittymisen myötä, kasvavan keskiluokan keskuudessa. Visuaaliset taiteet erotettiin käsityöstä hienostuneen maun objektina, ja hyödyllisyydestä tuli pikemminkin negatiivinen kuin positiivinen piirre taideteokselle. Taide taiteen vuoksi, taiteilija visionäärinä, ja ainutlaatuinen esteettinen asenne ja kokemus nousivat taidetta kuvaaviksi piirteiksi. Samalla syntyivät taiteelle omistautuneet instituutiot, kuten galleriat ja museot. Romantiikan aikakaudella taiteilijuuteen liitettiin vahvasti näkemys luovasta nerosta. Nerouden myytti on peräisin Antiikista, jossa luotiin käsite genius. Se tarkoitti ylhäältä annettua jumalallista inspiraatiota, ja synnynnäistä kykyä. Tässä on vielä upea sitaatti Eino Leinosta ja siitä tuskasta, mitä taiteilijuus hänelle toi. Eino Leino kuvaa näin. Vuoroin olin uhrannut elämän taiteelleni, vuoroin taiteen elämälleni. Ja kummassakin tapauksessa oli omatunto aina soimannut minua, milloin yhden, milloin toisen sielun puoleni polkemisesta ja väärinkäyttämisestä. En ollut koskaan tahtonut enkä toivonut tulla yksipuoliseksi. Siksi minusta ei koskaan ollut tullut, eikä tule, eheätä taiteilijaa. Sillä eheän taiteilijan, samoin kuin hyvän ampujan, olemukseen kuuluu ennen kaikkea taito tai synnynnäinen lahja sulkea toinen silmänsä ja tähdätä toisella suoraan ja rävähtämättä nuolen kantamalla olevaan pisteeseen. Olin aina tahtonut pitää auki molemmat silmäni, en uhrata taiteilijaa, mutta en myöskään ihmistä itsessäni kokonaan. Siitä kyyneleet, ja siitä myös se ristiriita, joka on havaittavana kautta kumpienkin. Kuulostaako tutulta? Täytyykö taiteilijan uhrata itsensä taiteen alttarille?

Eero Yli-Vakkuri [00:47:14]: Ei tietenkään. Eihän se alttari ole. Kenelle se olisi sitten alttari. Tuota kuunnellessa, varsinkin ensimmäistä ennen kuin menimme Eino Leinoon, se oli mielestäni hauska yleistys siitä, en ole samaa mieltä mistä lähtökohdista tuo tarina oli kerrottu. Mutta sitä mietin, että mikä sen nerotaiteilijan ja asiantuntijan välinen ero siinä mielessä on. Jos on asiantuntijoita, niin jos vaihtaisi sen sanan, se olisi nero. Olen kaupunkisuunnittelun nero, olen Helsingin kaupungin neropalveluiden kaupunkisuunnittelija esimerkiksi.

Maija Kasvinen [00:47:49]: Mutta voiko tähän liittyä se, kun taiteella ei ole selkeitä kriteereitä? Sinulle annetaan status jota ei voida mitata samalla tavalla kuin jos olet todella hyvä matemaatikko, niin pystyt ratkaisemaan tietynlaisia funktioita.

Eero Yli-Vakkuri [00:48:02]: Ne ovat myös sovintoja sitten kuitenkin loppupeleissä. Se, että joku on asiantuntija perustuu isoon sovitteluun siinä yhteisössä jossa hän toimii. Ja samalla tavalla se taiteilijankin status perustuu niihin suhteisiin joita hän on luonut. Jos häntä neroksi sanotaan, niin se johtuu usein siitä, siellä on kaveri joka sparraa vieressä sanoen että olet nerokas. Ja samalla tavalla asiantuntijatkin roolinsa saavat ja paikkansa saavat. Siellä on isoja instituutioita, jotka tuottavat neropalveluita. Joissa ajatus on, että osa siitä osaamisesta jota tällä nerolla on on sellaista joka on kritiikin ulkopuolella, koska se perustuu sellaiseen yhdistelmään opittua ja kentän kautta saatua. Ei sitä voi kiistää. Ja sehän on hassu lähtökohta millekään yhteisölle.

Kaino Wennerstrand [00:48:47]: Olen aivan samaa mieltä Eeron kanssa. Jos miettii luovan talouden kaikkia aloja laajemmin, niin kyllä esimerkiksi konsultin työ on täysin neron työtä. Minäkin olen lukenut melko monta suomalaista bisnesjohtamisen tai luovan bisnesajattelun kirjaa. Viimeksi luin juuri Saku Tuomisen kirjan jonka nimeä en nyt saa päähäni, parin vuoden takaa. Niin tunnistin siellä todella paljon sellaista nykyaikaista taiteilijakäsitystä mitä tuossa tekstissäkin kuvattiin. Esimerkiksi ne Tuomisen ajatukset, en nyt mitenkään häntä tästä poimi, tuli vain mieleen kun luin häntä. Mutta kenen tahansa luovan alan henkilön, he koittavat auttaa esimerkiksi liikkeen johtoa tai inspiroida työntekijöitä, toimia sparraajana, tai mitä ikinä. Olla jonkinlaisessa parhaasti ymmärrettynä konsultin roolissa. Se on neron työtä. En tiedä miksi tuo saa minut toimimaan tuloksekkaammin työpaikalla, mutta kyllä tästä työpajasta oli jotain apua. Voihan sitä totta kai mitata niin, että meillä tuottavuus kasvoi viidellä prosentilla kun Trainers housen ihmiset kävivät täällä hieman puuskuttamassa meille. Kyllä olen tuossa Eeron kanssa samoilla linjoilla, että melkein mikä tahansa ei luonnontieteellisen alan, ei nyt mikä tahansa, mutta jos siellä ei ole vankkaa vertaisarvoja tai tutkimusta ja muita perinteisiä meidän tieteemme standardityökaluja käytössä, jos se perustuu tuntumaan ja lopulta tunteeseen, jopa ehkä karismaattisuuteen. Niin ei se mielestäni eroa mitenkään neromyytistä. Taiteilijat ovat ehkä alkaneet pelkäämään sitä todella paljonkin, ja ehkä aivan syystäkin. He eivät halua olla tällaisia luovia mystisiä ajattelijoita, vaan tulee hienoja visioita joita voi kaupitella jossakin bisnesseminaareissa tai miksei taideseminaareissakin. Taiteilijat ovat ehkä ymmärtäneet ammattikuntana intuitiivisesti tai analyyttisestikin että me emme ole noita. Emme ole konsultteja, vaikka mekin olemme hieman tällaisia höpisijöitä. Koittakaamme esimerkiksi olla käsityöläisiä tai perustella, liittoudutaan tieteen kanssa, aletaan tekemään biologien kanssa yhteistyötä, se on hieman uskottavampaa. Mutta sehän haju ei lähde pois, sen intuitiivisen tekemisen haju ei lähde pois, kuten Maija sanoit, että siinä on jotain perustavanlaatuisesti vaikeasti mitattavissa. Vaikka kuinka tekisi ympäristötutkijoiden tai maantieteilijöiden kanssa, tai matemaatikkojen tai arkkitehtien kanssa, taideprojektia. Kuinka haluaisi näyttäytyä taiteen asiantuntijana ja näyttäisi, että minun näyttelyni esimerkiksi tuovat 30 prosenttia lisää kävijöitä museoon. Miten ikinä perusteleekaan mittarilla sen. Niin ei pääse kuitenkaan pakoon että se ei oikein millään tavalla se syy, miksi ihmiset katsovat taidetta. Miksi yleisö lopulta kuluttaa taidetta, niin se ei todellakaan liity siihen, että ovatko taiteilijat asiantuntijoita tai hyviä konsultteja tai uskottavia spesialisteja. En sano, etteikö henkilöbrändäyksellä ja markkinoinnilla olisi vaikutusta siihen miksi ihmiset käy näyttelyissä. Mutta jos mietimme sitä taiteen kokemusta, sitä että katsoo tai kuuntelee tai muuten kokee taidetta, niin kaikilla meillä, jotka taiteesta pitävät tai ovat saaneet taide-elämyksiä, jos jos nyt laajennetaan sitä taidetta hieman isommaksi, vaikka oikeasti aivan mitä tahansa kulttuurielämyksiä. Olet sitten keikalla tai missä tahansa oopperassa tai näyttelyssä, missä vain. Niin siinä oikeasti on jotakin selittämätöntä. Siinä on jotakin mystistä ja maagista, ja se on se miksi se meitä kiehtoo. Ja se hankala ja raskas puoli, varsinkin jos vedämme tästä yhteiskunnasta analyysiä, ja miten taide on työtä ja miten taiteen pitäisi järjestäytyä. Miksi tässä koko ajan jauhan ammattiliitoista ja muista, koska ne on konkreettisia asioita, joista on helppo puhua. Ja järkevää, mielestäni on syytäkin puhua. Jos koitamme puhua siitä että miten se mystisyys pitäisi järjestää, miten taiteen mystisyys pitäisi järjestää rakenteeksi tai ehdotukseksi, niin siinä kohtaa menemme aina, sitä runoutta on vain vaikea saada mihinkään raameihin.

Maija Kasvinen [00:53:03]: Ja eikö se ole juuri se mikä taiteen suurin mahdollisuus. Se asettuu sitä vastaan, että sitä ei voi standardisoida. Sehän antaa sen tilan luovuudelle ja vapaudelle. Mikä on ainakin se mitä itse haen taiteesta. Se kriteerien puute on suurin mahdollisuus, se on se ydin. Ja etenkin siinä kohtaa kun taide lähti irtautumaan tästä teknestä, taidosta, jotta pystyttiin jollain tavalla mittaamaan, niin tuli tämä ristiriita. Että kuinka perustella taiteilijuus kun se ei enää perustu taitoon. Sitten tuli teollinen valokuva, kaikki nämä, jotka eivät enää vaadi erityistä käsityöläisyystaitoa tai sen kaltaista harjoitettua ominaisuutta.

Eero Yli-Vakkuri [00:53:43]: Sanon myös, että sehän ei ole pelkkä oivallus, että hetkinen, emme halua olla konsultteja, tämä oli pieni oivallus, alkakaamme olemaan jotakin muuta. Ettei meissä olisi tätä neroasiaa. Vaan sehän on ollut aivan systemaattinen urakka mikä on otettu, ja se on otettu tietyistä syistä, minkä takia sitä karismaattisen selittämättömän kansakunnan synnyn tuottavan pelihahmon perustaa on ruvettu nakertamaan alas. Ja se on pitkä työ, ja se on vielä kesken. Ja sitä pitää jatkuvasti tehdä, koska huolet ovat suuria siitä mitä käy, jos sitä neroa ei saada luopumaan kruunustaan.

Maija Kasvinen [00:54:21]: Eli taide alaksi muiden joukkoon.

Eero Yli-Vakkuri [00:54:24]: Luulisin, että taiteen käyttö asiana joka rakentaa kansakuntia esimerkiksi, siitä voimme luopua. Se vapauttaa taiteen toimimaan sellaisena alana, jossa esimerkiksi löydetään näitä mysteerisiä uskomattomia asioita retken aikana joita ei pystytä selittämään.

Kaino Wennerstrand [00:54:47]: Tämä on todella vaikea aihe, jos mietimme esimerkiksi työstä kieltäytymistä, joka on ollut jonkin verran lähivuosina tapetilla, josta on paljon tullut kirjojakin ulos tässä varsinkin englannin kielisessä akateemisessa maailmassa. Ja Suomessakin siitä on puhuttu. Kun ajattelemme työstä kieltäytymistä, niin sen perustavanlaatuinen ongelma on se, että entä sitten kodissa tapahtuva hoivatyö, jota feministit ovat yrittäneet tuoda vuosikymmeniä esille. Se käytännössä lähes aina kaatuu naisille, se on palkatonta, näkymätöntä. Niin siitä työstä on melko vaikea samalla tavalla kieltäytyä, koska se ei ole järjestäytynyttä työksi. Ei ole kotiäitien ammattiliittoa. Jos meidän yhteiskuntamme toimii niin, että se tunnustaa sellaiset asiat, jotka suostuvat järjestäytymään työksi koska niiden kanssa voi neuvotella. On se sitten pääoma tai valtiovalta, niin he pystyvät neuvottelemaan asioiden kanssa jotka ovat työtä. Siitähän tulee se suomalainen kolmikantajärjestelmä.

Maija Kasvinen [00:55:57]: Mutta eikö se ole huolestuttavaa, jos valtiovalta legitimoi kaiken?

Kaino Wennerstrand [00:56:00]: Totta kai se on.

Maija Kasvinen [00:56:00]: Sehän on todella iso valta jollekin yhdelle taholle ja se on huolestuttavaa.

Kaino Wennerstrand [00:56:05]: Totta kai, nimen omaan, olen aivan samaa mieltä että se on huolestuttavaa. Se on aivan samanlainen kuin mikä tahansa monimutkainen asia meidän elämässämme. Kuten rakkaus. Tietenkin valtio dominoi jo nyt ketkä saavat rakastaa, millä tavalla ja missä muodossa. Ainahan niitä kontrolloidaan. Ja perheitä kontrolloidaan monin tavoin, monia asioita jotka ovat meille pyhiä ja henkilökohtaisia ja intiimejä, niin kyllähän niitä kontrolloidaan tietenkin. Joissakin maissa enemmän, joissakin vähemmän. Mutta kontrolloidaan yhtä kaikki. Eihän tähän löydy helppoja vastauksia. Kun samaan aikaan ainakin minä haluan että elämässäni on sitä ihanaa kauneutta jota kulttuuri kaikkeen tuo, on se sitten hiihdon katsomista tai näyttelyssä käymistä. Se on ihanaa, ja se antaa paljon voimaa, energiaa. Kaikilla ihmisillä on käytännössä jokin tuollainen asia. Se voi olla jokin biisi jota luukuttaa päivästä toiseen että he selviävät seuraavaan päivään. Se voi olla se urheilun seuraaminen tai harrastaminen. Tai se voi olla taide. Ja jos mietimme ihmisen toimintana, niin en näe mielekkääksi, että kaikki tunnistamme tarpeen kauneuteen tai johonkin. Mutta sitten kun puhumme yhteiskunnallisesta järjestäytymisestä, taiteilijasta, kysyit Maija meiltä miten suhtaudumme esimerkiksi aikamme ilmiöihin tai onko taiteilijan rooli muuttunut. Niin silloinhan meidän on pakko jotenkin määritellä se, että onko taiteilija työntekijä. Jos se ei ole niin mikä se on. Miten hän toimii osana yhteiskuntaa, mitä vaatimuksia hänelle on. Miten hänen pitäisi järjestäytyä. Ja se on eri kysymys kuin se, että mitä jokin näyttely aiheuttaa minun sielussani. Ne ovat hyvin erilaisia kysymyksiä. Tämä on hyvin vaikea. Olen itsekin toiminut monta vuotta ammattiliitossa, niin se on tuskastuttavaa, kuinka vaikea noita asioita on saada paperille. Aina välillä joku enemmän tai vähemmän menestynyt taiteilija antaa Helsingin Sanomiin haastattelun, jossa hän kritisoi sitä, että hänellä on 50 tonnin idea, johon ei saanut mistään tukea, vaikka hän on kansainvälisesti menestynyt taiteilija. Ja se, ettei hän saanut tukea osoittaa tämän rakenteen ongelmallisuuden. Taiteilijoita ei tueta ja ura ei mene eteenpäin. Mutta siinä lukiessa aina tulee mieleen että sehän oli ainoastaan idea sinun 50 tonnin spektaakkelisi. Että miksi jonkun jossain Taikessa tai missä vaan olisi pitänyt automaattisesti antaa rahaa koska sait päähäsi tehdä sellaista. Sen takia että sinulla on näyttöjä. Siinä ei vain pääse pakoon sitä, että jos teen jonkin teoksen tai Eero menee retkelle, niin se on täysin puuta heinää se idea mikä ollaan vain saatu. Jos teen esitystä EU:n ongelmakohdista, niin sehän on ainoastaan minun ideani. Ja olen täysin armon varassa siinä, että joku jossain SKR:ssä tai Taikessa katsoo, että kuulostaa melko kiinnostavalta, Kainohan voisi tehdä tuon, olisi melko hauska nähdä tuo. Niin se että se on tuollaista höpönlöpöhommaa, merkityksellistä mielestäni mutta kuitenkin vapaasta tahdosta tehtyä, niin sen asettaminen siihen, että kuitenkin vaikka monet rakastavat työtään ja tykkäävätkin siitä, monet sitä kyllä vihaavatkin, mutta kuitenkin joutuu tekemään työtä, ansaintalogiikkaa on todella vaikea päästä pakoon. Niin meillä sitten on kuitenkin tällainen outo alue, joka ei hemmetti millään asetu työn määritelmään kunnolla. Ainakin ammattiliitosta katsottuna se on mielestäni todella vaikea yhtälö. Lopetan pitkän analogini siihen, että muistan kun olin juuri päässyt Teatterikorkeakouluun opiskelemaan ja menimme tutustumaan erääseen teatteriin. Minulla ei ollut mitään taidetaustaa, en oikein tiennyt mistään mitään, hieman olin ollut teatterissa assistenttina aiemmin, kun pääsykokeissa ensimmäisellä kerralla sanottiin, että hanki työkokokemusta niin sitten kävelin Porissa pieneen teatteriin ja menin kantamaan sinne lankkua vuodeksi. Menimme koulussa, en muista mihin kaupungin teatteriin tutustumaan. Ja siellä oli vanhempi äänisuunnittelija tai tehostemestari, en tiedä millä termillä hän oli töissä. Esitteli meille paikkoja, ja sitten hän kertoi sellaisesta näytelmästä, johon hän oli parhaillaan tekemässä ääniä. Ja sitten hänellä oli pari minidisc-soitinta siinä, joista hän niitä tehosteita ajoi. Tuolta tuli salamanisku, tuolta tuo, tuolta sadetta, tuolta tuo koiran ulvonta, tuolta musiikki. Ja hän sanoi, että hän yrittää jakaa...

Eero Yli-Vakkuri [01:00:03]: Noinko teatteri toimii todella?

Kaino Wennerstrand [01:00:06]: Yrittää jakaa nämä mahdollisimman moniin iskuihin, koska hän saa palkan sen mukaan, kuinka monimutkainen se työ on. Niin se pitää pukea. Sen sijaan että sinulla olisi yksi isku, missä on tiivistettynä salamanisku, koiran haukunta, sadetta ja musiikkia, teet niitä neljää iskua, niin työstäsi tulee monimutkaisempaa ja saat parempaa palkkaa. 

Eero Yli-Vakkuri [01:00:26]: Apua tuo kuvaa uraani.

Kaino Wennerstrand [01:00:27]: Niin. Mutta se oli itselleni 22-vuotiaana, kuten voitte luultavasti Maija ja Eero kuvitella, se oli todellinen käänteentekijä.

Maija Kasvinen [01:00:33]: Raadollista.

Kaino Wennerstrand [01:00:36]: Tämä on mahdotonta. Työntekijöiden oikeudet versus taiteilijoiden vapaus, ne ovat erittäin vaikeita asioita yhdessä.

Maija Kasvinen [01:00:42]: Kyllä.

Eero Yli-Vakkuri [01:00:42]: Sanoisin myös, että en ole huolissani siitä jos valtio tekee jonkin päätöksen siitä, että taiteilijan rooli on ammatti muiden joukossa. Eihän se vaikuta käytännössä mihinkään. Eihän valtio kuitenkaan päätä siitä mitä että taide on. Se voi vaikuttaa siihen hyvin paljon, sillä on paljon vaikutusvaltaa. Mutta jos ne asiat menevät liian hankaliksi ja muuttuvat liian monimutkaisiksi, niin kyllä niitä karismaattisia vetäjiä sitten löytyy, jotka ottavat lapset mukaansa ja vievät heidät retkelle. Mikä tahansa määritelmä mistäkään tulee. On siinä kyllä sinänsä hankaluutta, kun tulee toimikuntia, toimikuntien tehtäviä, niin kyllähän sen tuntee ja huomaa, että tuolla on painotuksia joissa on eroa. Mutta ei se sitä hakemista estä.

Maija Kasvinen [01:01:24]: Niin, ja sitten tuolla on melko monimutkaisia kysymyksiä myös siitä, että pitäisikö kaikille jotka ovat käyneet jonkinlaisen taidekoulutuksen niin antaa taiteilijan status, ja mitä se tarkoittaa elinkeinon suhteen ja niin edelleen. Mikä koulu on pätevä ja mikä ei, ovatko iltaopinnot hyväksi luettavia ja niin edelleen. Nämä ovat todella monimutkaisia kysymyksiä, niin kauan kuin taide on myös vapaa-ajan ilo monille. Me olemme puhuneet jo paljon. Voisitteko vielä yrittää tiivistää sitä, että mikä on taiteilija? Tietenkin teidän oma henkilökohtainen näkemyksenne. Mutta mikä on se kello jota te soitatte, tai miten näette, että mikä on se taiteilijan rooli yhteiskunnassa. 

Eero Yli-Vakkuri [01:02:02]: Kaino jo kertoikin omasta tulostaan taiteen maailmaan. Käytän omaa tarinaani sitten siihen. Se syy minkä takia minä olen taiteilija johtuu vain ja ainoastaan siitä, että yläasteella ilmaisutaidon opettajat ja kuvaamataidon opettajat näkivät, että sellainen uhmakas asenne jota osoitin kaikessa muussa koulupolussa, saisi jonkin sortin paikan olla taiteen alueella. Ja he kannustivat järjestelmän vastaisesti. Muistan esimerkiksi että yhdeksännellä luokalla laitettiin tahallaan numeroita ylöspäin, koska tiedettiin että sieltä voisi löytyä jokin paikka, jos niitä numeroita saataisiin ylöspäin. Ja kaikki sellainen uhmakas ja rajankävijähenkisyys joka itsessä oli, tai sopeutumattomuus joka oli, sai sen ansiosta jonkin sortin siunauksen, ja sen kautta olen voinut edetä maailmassa. Mutta kysymys on siis pelkästään siitä, että yläasteen opettajat, kuvaamataidon opettajat kakkos Norssiin äitini laittoi minut koska siellä sai saksan ja sillä pääsi pois Malminkartanosta, koska siellä oli hieman huonompi koulu, niin pääsin Haagaan jossa se silloin oli. Kuvaamataidon ja ilmaisutaiteen opettajat siellä.

Maija Kasvinen [01:03:08]: Tulit nähdyksi.

Eero Yli-Vakkuri [01:03:09]: No, tulin kanavoiduksi ehkä. Heillä oli idealistinen kanta siinä hyvinvointivaltion yhteiskunnallisessa tilanteessa 90-luvulla, että näitä ihmisiä pitää poistaa kadulta. Nämä pitää pistää rattaisiin, näistä on hyötyä jossakin tuolla. Ja he eivät tienneet mikä se hyöty tuosta ihmisestä on, mutta he näkivät että ainakin hän on hiljaa kun piirtää. Johonkin sellaiseen he uskoivat, en oikein tiedä. Yritän kanavoida sitä samaa uskoa silloin kun itse pääsee opettamaan. Siellä on joitakin sellaisia ihmisiä jotka vaikuttavat ensisilmäyksellä siltä että he eivät sovellu tähän maailmaan. Ja on juuri sen takia tarkkana ja yrittää olla siitä herkkänä, että mikä se soveltumattomuuden muoto on ja kuinka sitä voisi kannustaa eteenpäin.

Kaino Wennerstrand [01:04:04]: Sellainen itseilmaisussa mukana eläminen ja sen tukeminen, se on itse ainakin ollut kaikessa opetustyössä ja nuorten kanssa töiden tekemisessä todella antoisaa. Ja siihen kenen kelloa soitan, niin kyllä toivoisin että omalta pieneltä osaltani pystyn edistämään sitä, että taiteilijat näkevät itsensä kanssatekijöinä kaikenlaisten ihmisten kanssa. Ja näkevät sellaista mahdollisuutta siinä, että ei tehtäisi taidetta toisille taiteilijoille, vaan nimen omaan että se oma tekeminen suuntautuisi ulospäin, pois taidekentältä. Minusta on aina hassua kun taiteilijat keskenään puhuvat että vitsi kun en päässyt katsomaan juttuasi, olisi ollut kiva tulla. Se on tietenkin kohteliaisuus mikä sanotaan. Mutta myös ihmettelen, että ei kenenkään kollegani tarvitse tulla, ei heidän tarvitse nähdä juttujani. Todella toivon että osaisin ja keksisin tavan tehdä juttuja sellaisissa ympäristöissä, että ne tavoittaisivat ihmisiä jotka eivät ole taiteen ammattilaisia. Mutta se on hyvin vaikea asia, siinä tulee helposti romantisoineeksi muita ihmisiä, siinä tekee helposti muista ihmisistä jonkinlaisen omien ennakkoluulojensa ja romanttisten luokkatoiveidensa kuvan. Sillä on vaikea murtautua. Ja sitten kun samaan aikaan taiteilijuutta on sementoitu sinne ylempiin luokkiin, esimerkiksi taideyliopiston puolesta todella radikaalisti ja vahvasti. Sehän olisi kiva, jos taide kohtais ammattikouluja niin puhuisimme lähtökohtaisesti eri kieltä. Ehkä tuollaisia kelloja soittelen, että kannattaa katsoa ympärilleen ja miettiä, että ketä kaikkia onkaan kenen kanssa olisi hauska tehdä asioita yhdessä. Jotka eivät kaikki välttämättä aina olekaan taiteilijoita, vaan toimivat aivan muualla. Kuten puheestani kuulee, tästä muminasta, niin se on vaikeaa ja monimutkaista. Ja samaan aikaan, kun en ajattele, että taiteeni on erityisen poikkeavaa ja kiinnostavaa, että teen hyviä teoksia. Ne ovat kaksi kautta viisi, kolme kautta viisi asiaa, jota valtaosa asioista on. En voi perustella kenellekään, että hei, tule katsomaan juttuani, tehdään juttuja yhdessä, koska olen poikkeuksellisen lahjakas. Kyllä sen yhteistyön eri ihmisten välillä pitäisi alkaa siitä hämmennyksestä ja siitä, että minulla on jotakin hajua mitä voisi tehdä, sinulla on ehkä jotakin, katsokaamme mitä tästä tulee. Tekee sitten töitä taiteilijoiden kanssa, toisten ammattitaiteilijoiden kanssa tai nuorten kanssa, aivan kenen kanssa tahansa. On suhteessa yleisöön, yhteiskuntaan. Kyllä kannustaisin, että ei yrittäisi esittää tietävänsä paremmin. Mihin hyvin usein itsekin sorrun. Vaan lähtisi siitä kysymyksestä, eikä niinkään sen vastauksen huutamisesta.

Eero Yli-Vakkuri [01:06:51]: Kyllä. Sanon vielä kannustavana asiana, että näissä järjestelmissä varsinkin tässä hetkessä asiat tuntuvat todella epäreiluilta ja sitä ne myös ovat. Ja on monia tilanteita, joissa näistä asioista ei pääse mitenkään rehellisin keinoin eteenpäin. Kannustan kaikkia ihmisiä kokeilemaan rajojaan ja hakemaan rajoja sen esimerkin kautta, että syy miksi lopulta päätyi lukioon oli se kun äitini auttoi minua väärentämään pääsykoetehtäviä joita taidelukioon vaadittiin. Ja tämä on hyvä esimerkki, ja pieni paha, mutta kuitenkin ratkaiseva asia mikä elämässäni on ollut sitten tässä suunnassa. Se äitin yömyöhään väärentämät suosituskirjeet, joilla päästään akateemiselle uralle. Kaikki mukaan tähän kavallukseen. Näin luokkakierto saadaan pidettyä ylhäällä.

Kaino Wennerstrand [01:07:40]: Skandaali.

Maija Kasvinen [01:07:42]: Tuo rikos lienee lunastettu ansioiden myötä.

Eero Yli-Vakkuri [01:07:45]: Ei sitä ole lunastettu, se on ikuinen tahra sielussani. Mutta kyllä hyvää sovitustyötä teen jatkuvasti.

Maija Kasvinen [01:07:51]: Kiitos Kaino ja Eero.

Loppujuonto [01:07:52]: Kuution jälkeen.

Kuuntele myös edelliset jaksot

Jakso 5: Osallistumisen taide
Julkinen, jaettu, osallistava… Mitä on osallistava taide? Kuinka taidesuuntaukset näkyvät taiteilijan ja yleisön suhteessa? Voiko taiteilija päästää irti yksilöllisen neron kruunusta - mitä mahdollisuuksia silloin avautuu?  

Jakso 4: Tila ja vastuut
Voiko taide olla turvallinen tila? Kuinka eristäytyminen ja saavutettavuus vuorottelevat taidehankkeissa? Kuinka tasapainoilla turvattujen rakenteiden ja tuntemattomien muuttujien välimaastossa kuraattorin roolissa?

Jakso 3: Rakentavaa kritiikkiä
Onko kriitikon tehtävä toimia hyvän maun tuomarina, taiteen myyntimiehenä vai kenties jotain aivan muuta? Kriitikon roolista Taiken taideasiantuntija Maija Kasvisen kanssa keskustelee kriitikko Leena Kuumola.

Jakso 2: Digiloikka
Maija Kasvisen vieraana on Kuvataideakatemian professori Anna-Kaisa Rastenberger. Yhdessä he pohtivat sitä, kuinka esittämiskäytäntöjen evoluutio on vaikuttanut tapaamme kohdata taidetta.

Jakso 1: Hyvinvointivaltiota rakentamassa 
Taiken taideasiantuntija Maija Kasvinen ja Suomen kulttuurirahaston erityisasiantuntija ja Taidekoti Kirpilän museonjohtaja Johanna Ruohonen tekevät katsauksen julkisen maalauksen historiaan ja sen merkitykseen tänä päivänä.