Taiteen valtionpalkinnot 2021: palkinnonsaaja Kaino Wennerstrandin puhe | Uutinen

“Rakkaat kollegat” lienee hyvä aloitus, onhan palkinnonjakajana runoilija ja Taiteen edistämiskeskuksen johtajana tanssija-koreografi. Jos joku läsnäolijoista kokee ulkopuolisuuden tunnetta, niin ei hätää: taiteilija ei ole suojattu titteli, joten voimme sopia kaikki olevamme taiteilijoita.

Siispä, rakkaat kollegat: On yllättävää saada tunnustusta uralleni, joka sisältää enemmän hälyä kuin signaaleja. Sukulaiseni kysyi minulta kerran millaisia töitä teen ja voiko niitä nähdä jossain. Häkellyin ja mutisin örkkinä, että on niitä netissä, mutta ei sellaista taidejorinaa ole mitään mieltä katsoa. Pahoittelut, Harri, se oli typerästi sanottu. Totuus on, että häpeän kuinka sisäsiittoista tekemiseni ovat usein olleet. Taide, joka kertoo taiteesta on kuin jos kuvailisin sadetta sylkemällä kasvoillesi.

Kun joku kysyy minulta työstäni, minun tekisi mieli kertoa pohjiksi pitkä tarina. Siihen sisältyisi hätäisten teosten tekoa ulkomailla residensseissä, jotta kaikki osapuolet voisivat väittää jotain tulleen tehdyksi, verensokerit imaisevia pätemiskeskusteluita jostakin trendikkäästä teoriasta järjettömän kovaäänisen kokeellisen teknon peittäessä äänemme kombucha-baariksi muutetussa galleriassa, haastatteluja jotka nähtyään painettuna ei kehtaa poistua kotoaan viikkoon, meren kohinalta kuulostavien monologien vastaanottoa drooneina taidekentän yllä väpättäviltä, hierarkioita vartioivilta kollegoilta, loputon määrä puoliakateemisia julkaisuja, joita lukiessaan voi tuntea etääntyvänsä jaetusta todellisuudesta kohti ikuisesti kestävää, ihmisen ja koiran suhdetta tutkivaa, jostain syystä lyhytaaltoradioilla toteutettavaa työpajaa, jossa me taiteilijat valmistaudumme kuplamme ulkopuoliseen maailmaan kuin avaruusplaneettaan jossa emme koskaan tule vierailemaan, koska aina tulee se seuraava työpaja, haku, ryhmänäyttely, seminaari, verkostoitumismatka, hanke tai etäluento, joka valmistelee meitä vielä pikkaisen lisää ennen kuin alkaisimme tehdä jotakin, joka liittyy johonkin muuhun kuin nykytaiteeseen.

Tuosta kaikesta teokseni aiemmin kertoivat. Taidemaailma on niin höhlä, että sen ihmettelystä riittäisi elämäntyöksi. Vaan nyt on käynnissä örkin etsikkoaika. Sillä eikö tuo kaikki kuulosta synkältä rypemiseltä? Entä ilo: luomisen, yhdessä tekemisen tai merkityksellisen taidekokemuksen ravitseva vaikutus? Palaan niihin myöhemmin.

--

Olen miettinyt tomaattia, jota Tania Nathan kuvaa tarinassaan Blood Fruit, sen matkaa toivottomissa oloissa Italian jättipelloilla työskentelevän, beniniläisen poimijan käsistä suomalaiseen kauppaan, jossa myyjä saa koronatartunnan tuon tomaatin välityksellä. Nathan piirtää esiin osuvasti sitä ristiriitaista verkkoa, jossa päivittäin elämme, voittajina tai häviäjinä. Taide tapahtuu tässä verkossa, jää siihen kiinni. Yksien kärsimys ei ole taiteesta erillistä: se mahdollistaa huolettoman ilmaisunvapauteni.

Jonas Staal on kirjoittanut taiteesta länsimaisen järjestelmän oikeuttamisen keskeisenä työkaluna. Taide esittää hänen mukaansa sitä niin sanottua vapautta, jota länsimaat väittävät edistävänsä. Sota ja taide ovat siten saman kolikon kääntöpuolia. Tunnettu esimerkki taiteesta ideologian palveluksessa ovat CIA:n sponsoroimat abstraktin ekspressionismin näyttelyt Euroopassa kylmän sodan aikana. Yhdysvaltain tiedusteluviranomaiset edistivät uutta taidetta osoittaakseen amerikkalaisen elämänmenon ylivoimaisuuden kommunismiin nähden. Kokeileva, ei-esittävä taide oli omiaan toimimaan koristeena, jonka keskeinen viesti oli vapaa tekeminen sinänsä, ilman mitään tiettyä merkitystä. Tätä taitoa, vapauden esittämistä vailla konkretiaa, minäkin taidekoulussa opiskelin. Entäpä poliittinen taide? Nykytaiteessa teoksen tekijä voi sanoa mitä tahansa, kunhan se ei johda mihinkään. Se on yhteiskunnallisuutta yhteiskunnan ulkopuolella, tai pikemminkin sen edessä, lavasteena. 

-- 

Taiteilija kuvaa maailmaa jonka tuntee; jos tuo maailma koostuu pelkistä kollegoista, miten hänen tekemisensä voisivatkaan kiinnostaa muita? Su Braden havaitsi taiteilijoiden eriytymisen muusta todellisuudesta 1970-luvulla, tutkiessaan yhteisötaideprojekteja Englannissa. Joissakin projekteissa taiteilijat onnistuivat luomaan pysyvät puitteet, joiden avulla ihmiset tekivät taidetta myös itse, ilman taiteilijaa. Hankehimmelien keskellä pyöriessäni Bradenin ajatukset kuulostavat korvissani kuin vieraalta kieleltä. Oma taiteellinen toimintani on luovan alan keikkatyötä. Teen äänisuunnittelua videoteoksiin, soolo- ja ryhmänäyttelyitä, esityksiä teattereihin sekä kirjoitan tekstejä. Varsinaista työaikaa on yleensä muutama viikko per teos, joskus päivä tai pari. Se ei haittaa minua, sillä pidän enemmän päiväperhoista kuin pitkistä varjoista. Leijonanosa teosteni yleisöstä koostuu taidealan ammattilaisista. Toisinaan saan porttia raotettua ja signaalin kajahtamaan kauemmas.

Tunnen olevani aivan alussa, sillä yritän vasta hahmottaa taiteilijan asemaa yhteiskunnassa. Työ itsessään on tuntunut vihdoin lähivuosina merkitykselliseltä. Olen saanut olla tekemässä teoksia, joista olen aidosti ylpeä, kuten äänisuunnittelua Azarille, Elikselle ja Vapulle, Hanna-Marialle sekä Alille ja Vidhalle. Heidin kanssa loimme Johannan kutsusta Kuopioon sinisen tilan, joka oli meistä kaunis. Osallistuin Erikan ja Eeron ryhmänäyttelyyn syksyllä Eurassa, jonne äitini ja tätini tulivat käymään. Arvostin heidän vierailuaan suuresti. Hetken aikaa kävin järkeen: ystäväni, kollegani ja perheeni samassa tilassa. Siinä ei ollut minulle kyse hyväksynnän hakemisesta, vaan tilanteesta, jossa ihminen haluaa ymmärtää toista olemalla läsnä.

Tein juuri ensilevyni Henan kanssa. Siitä tuli leija. Julkaisimme tänään Jussin levy-yhtiöllä singlen, jonka nimi on Sörnäinen. Kappaleessa kysytään ovatko vanhempasi poor or cool, köyhiä vai cooleja. Kun kirjoitin kappaleen sanoitukset, mietin millä ehdoilla taidetta tehdään. Taide on tutkimuksien mukaan hyvin luokkasidonnainen ammatti: taiteilijat tulevat yleensä koulutetusta keskiluokasta. Kuka onnistuu pääsemään ilmaisemaan itseään ja miksi? Kenen maku on tuen arvoista? Entä onko sillä väliä ketkä tarkalleen ottaen ovat palkittuja taiteilijoita; ehkä tärkeintä onkin, etteivät kaikki ole? Huolehtivatko kenttämme tavat ja instituutiot, ettei sentään ihan jokainen luule olevansa taiteilija? Muuten yhteiskunta pysähtyisi.

Haluan kannustaa lavasteiden kaatamisessa kaikkia päiväperhoja ja örkkejä. Syvä niiaus audiovisuaalisten taiteiden toimikunnalle ja Rouva Jenni Haukiolle kunnianosoituksesta. Lämmin halaus kaikille palkituille. Kiitos.

Puhe on nähtävillä tallenteena Taiken Instagram-tilillä @taikegram: https://www.instagram.com/p/CWYLuGApdcV/
 

Lähteet:
Tania Nathan: Daughter of Immigrants
Jonas Staal: Progressive Art, kokoelmassa Truth is Concrete
Su Braden: Artists and People