Vammaisuus ei ole inspiraatiota vaan arkipäivää

Osallistuin 25.9. Music x Media -tapahtumassa keskusteluun musiikkialan yhdenvertaisuudesta vammaisten näkökulmasta. Keskustelu laajeni vammaisten representaatioksi taidealalla, mediassa ja populaarikulttuurissa. Sain keskustella yhdessä tietokirjailija Riikka Leinosen, Kynnys ry:n Sanni Purhosen, Kulttuuria kaikille -palvelun Outi Salonlahden, laulajan ja Taiteilijan taikasauva -hankkeen Riikka Hännisen sekä Metropolian ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemian väitöskirjatutkija Sanna Kivijärven kanssa. Keskustelua johti moderaattorina Sanni Virta.

Muutos tapahtuu teoin

Panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että enemmän kuin keskustelua, tarvitaan tekoja. Esimerkiksi sitä, että kulttuurialaa koskevassa keskustelussa ja politiikkasuosituksissa huomioidaan vammaiset – se on olennaisempaa kuin itse keskustelu vammaisuudesta kulttuurialalla. Panelistit nostivat esiin, etteivät vammaistaiteilijat halua erillistä “vammaiskeskustelua”, vaan yhdenvertaisuuden ja saavutettavuuden on oltava osa yleistä taide- ja kulttuuripolitiikkaa.

Itse lupasin käyttää niitä vaikuttamisen paikkoja, joihin pääsen — nostaa esiin vammaisten taiteilijoiden ääniä pöydissä, joihin monilla ei ole pääsyä. Rakenteellisia muutoksia tarvitaan, mutta tärkeitä ovat myös konkreettiset teot: esimerkiksi se, että nostamme vammaistaiteilijoiden toimeentulon kysymyksiä esille taitelijoiden toimeentulokysymyksien osana – ei vain erillisenä siilonaan.

Vammaisten ääni kuuluu, kun festivaaleille buukataan vammaisia taiteilijoita, organisaatot rekrytoivat osaajia, joilla on vamma, luottamuselimissä ja vallankahvoissa on kiinni vammaisia henkilöitä. Nämä teot edistävät muutosta enemmän kuin paneelikeskustelut. 

Sanni Virta, Sanna Kivijärvi, Kaisa Rönkkö ja Outi Salonlahti paneelikeskustelussa. Kuva: Music x Media

Miksi vammaisuuden näkökulma on jäänyt sivuun?

Yhdenvertaisuudesta puhutaan paljon, mutta näkökulma rajautuu usein sukupuoleen, seksuaalisuuteen, etnisyyteen tai kulttuuritaustaan. Vammaisuus jää helposti irralliseksi yleisönäkökulmaksi, ei tekijöiden todelliseksi osaksi. Paneelissa pohdittiin, miten vammaiset voivat toimia taiteilijoina, tuottajina, asiantuntijoina ja tutkijoina — eivät vain yleisönä.

Panelistien mukaan vammaisia arvioidaan usein epäoikeudenmukaisin mittarein: heidän ammattitaitonsa huomataan vasta, jos he tekevät “200 % enemmän” kuin muut. Palkkiot ja tunnustukset jäävät mataliksi, ja vammainen taiteilija nähdään yhä liian usein kuntoutujana eikä tasavertaisena ammattilaisena. Koulutusjärjestelmä ja kulttuuripolitiikka nojaavat edelleen normikehoon ja normitaitoihin, kuten aiheesta väitellyt Sanna Kivijärvi toi esiin: yhdenvertaisuus ei voi jäädä yksittäisten opettajien harteille, vaan sen on oltava osa rakenteita ja linjauksia.

Räikeimpinä representaation esimerkkeinä nostettiin esiin vammaisen kirjailijan kirja-arvostelu, josta kävi ilmi, ettei arvostelija ollut edes lukenut kirjaa, taiteilijan vammaan perehtynyt kyllä. Tai ammattilaulajan toteamus siitä, että hänet poikkeuksetta esitellään ”syntymäsokeana laulajana” ei laulajana.

Kulttuurissa tyypillisimmät representaatiot esittävät vammaisen ihmisen vamman kautta: vammaiset ovat uhreja tai heistä kerrotaan suuria selviytymis- ja sankaritarinoita.

Bersani ja kehon poliittisuus

Olin syyskuussa myös Kuopion ANTI Festivalilla, jossa kansainvälinen ANTI live art -palkinto myönnettiin italialaiselle esiintyjälle ja koreografille Chiara Bersanille. Hänen taiteessaan keho ei ole vain esteettinen elementti vaan poliittinen tila — paikka, jossa normit ja vallankäyttö kohtaavat ja jossa erilaisuus saa tulla näkyväksi.

Chiara Bersani esiintyy ANTI Festivalilla. Kuva: ANTI Festival

Bersani on itse lyhytkasvuinen ja hänellä on luita haurastuttava oireyhtymä, mutta hän painottaa, ettei hänen kehoaan saa käyttää symbolina “vammaisuuden ruumiillistumana”. Hän haluaa itse määritellä, mitä keho edustaa ja millä ehdoilla. Palkintopuheessaan hän ei nostanut vammaisuutta ensisijaisena teemana, vaan puhui Palestiinasta, YK:n kyvyttömyydestä ratkaista ongelmia ja kansainvälisen yhteisön vastuusta toimia heikoimmassa asemassa olevien puolesta. 

Vammaisten ääni ei kuulu vain vammaisuudesta kertoviin tarinoihin, vaan sen on oltava mukana kaikissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa – oli kyse sitten maailmanpolitiikasta tai tasa-arvokysymyksistä. Emme tarvitse yhteiskuntaa, jossa vammaisten tehtävä on puhua vain vammaisuudesta. Tarvitsemme yhteiskunnan, jossa heidän äänensä kuuluu ja vaikuttaa kaikilla aloilla ja päätöksissä.