Uuden akateemikon juhlapuhe nosti esiin kulttuuriperinnön kerroksellisuuden arvoa
Akateemikko Mona Schalinin juhlapuhe
Herra Tasavallan Presidentti, arvoisa kulttuuriministeri, hyvät taiteen ystävät!
Akatemia
Roomassa, Gianicolon kukkulan rinteessä, on salaperäinen, barokkityylinen portti puutarhaan, jossa aikoinaan kokoontui runouteen, filosofiaan ja musiikkiin omistautunut Arkadian Akatemia. Kun olin Villa Lantessa tutkimassa Rooman kaupunkikuvaa, kuljin usein tämän portin ohi, mutta se oli aina lukossa.
Innoituksen 1800-luvun kaupunkiuudistusta käsittelevään diplomityöhön sain professori Vilhelm Helanderin järjestämällä Rooman kurssilla. Hänen oppilaansa ja työtoverinsa tietävät, miten suurella antaumuksella hän omistautui arkkitehtuurin historian opetustyöhön, suunnittelu- ja restaurointitehtäviin sekä alan julkiseen keskusteluun. Olisin koko sydämestäni toivonut, että Vilhelm Helanderille olisi suotu aikaa jatkaa työtään akateemikon ominaisuudessa.
Suomessa taiteen akateemikot eivät muodosta mitään salaperäistä, puutarhaansa sulkeutuvaa eliittiä, vaan he ovat alansa aktiivisia vaikuttajia.
Olen syvästi kiitollinen arkkitehtuurin akateemikon arvonimestä. Koen, että sillä on haluttu antaa arvoa laajemminkin sille työlle, jota minä ja monet kollegat teemme rakennetun kulttuuriympäristön, rakennusperinnön ja arkkitehtuurin arvojen vaalimisen hyväksi. Meitä on monta.
Haluan tänään muistuttaa siitä, että Helander akateemikon kiitospuheessaan viime vuoden marraskuussa nosti esiin huolen Helsingin kaupungin ominaispiirteiden säilymisestä, siitä, että Helsingissä on siirrytty tasapainoisesta, säädellystä kaupunkikehityksestä tilanteeseen, jossa yksityiset kiinteistösijoittajat ovat saaneet ennenkuulumattoman vallan ja paikoin lähes vapaat kädet muokata kaupunkinäkymiä, julkisia kaupunkitiloja ja kaupungin siluettia. Samaan aikaan pyritään vielä maankäytön lainsäädännön muutoksin ”sujuvoittamaan” tällaisten hankkeiden toteutumista.
Toinen asia, jonka haluan tuoda esiin, on Helanderin edeltäjän, akateemikko Juha Leiviskän valovoimaista, palkittua arkkitehtuuria uhkaavat purkuhankkeet. Kirkkonummen seurakuntatalon purkamiselle on haettu lupaa. Vaikka Suomen moderni arkkitehtuuri on saavuttanut kansainvälistä mainetta, täällä ollaan vielä aivan liian kärkkäitä uhraamaan juuri sitä rakennuskantaa.
Arkkitehdin työ
Arkkitehdin ammatilla on pitkä historia, ja tietoisuus siitä seuraa mukana ammattikunnan sisäistämänä tietona. Arkkitehtien piirtämällä tähtitaivaalla tuikkivat arkkitehtuurin historian kaanoniin yltäneet luovat yksilöt. Näiden arkkitehtien taiteellinen työ on yleensä ollut hyvin käytännönläheistä, tilojen ja pintojen lisäksi heidän on pitänyt osata suunnitella rakenteita ja ohjata rakennustyötä käytännössä.
Näin työskenteli myös Carl Ludvig Engel, Helsingin uudelleenrakentamisen johtajana, julkisten ja yksityisten rakennusten arkkitehtina, kaupunkien ja puistojen suunnittelijana, rakennusteknisenä asiantuntijana ja teknisten innovaatioiden kehittäjänä.
Insinöörin ja arkkitehdin työn eriytyminen ja muu erikoistuminen alkoi oikeastaan vasta 1800-luvun loppuvaiheessa. Siihen asti arkkitehti saattoi koulutuksen ja työkokemuksen turvin tarttua tehtävään kuin tehtävään.
Nykyään arkkitehdit suuntautuvat joko rakennussuunnitteluun, rakennuttajatehtäviin, hallinto- ja valvontatehtäviin, maankäytön suunnitteluun tai akateemiseen maailmaan. Isojen, monimutkaisten rakennuskohteiden suunnittelun eri osa-alueiden hallinta edellyttää erikoistumista ja työn organisointia aivan toisella tavalla kuin vielä muutamia vuosia sitten. Kun teknisten erikoisasiantuntijoiden joukko vain kasvaa, arkkitehdilta vaaditaan taitoa sovittaa yhteen ristiriitaisiakin tavoitteita ja pyrkimyksiä.
Uudisrakennusten arkkitehtien kosketus toteutustyön ja työmaan arkeen on muuttunut yhä etäisemmäksi, kun rakentaminen on muuttunut yhä enemmän esivalmisteisten komponenttien kokoamiseksi.
Peruskorjaus- tai restaurointityössä arkkitehdin työskentely on aivan toisenlaista. Hänen pitää perehtyä huolella rakennuskohteen historiaan, nykytilaan ja kuntoon ja sen pohjalta suunnitella muutokset kestävästi ja tarkoituksenmukaisesti. Toteutusvaiheessa arkkitehdin on oltava läsnä työmaalla ja valmiina reagoimaan uusiin, yllättäviin tilanteisiin.
Restaurointia ja vaativia peruskorjauksia suunnitteleva arkkitehtitoimisto tarvitsee rinnalleen valistuneita tilaajia, kannustavia viranomaisia, taitavia insinöörejä ja kunnianhimoisia rakentajia. Kun kaikki osapuolet tekevät parhaansa, tämä näkyy lopputuloksessa. Käärmetalon peruskorjaus on siitä hyvä esimerkki. Itse ajattelin Käärmetalon korjaustyön loppuvaiheessa, että työmaa on arkkitehdin elämän parasta aikaa.
Muissa korjaushankkeissa olen onnekseni saanut työskennellä yhteistyössä maisema-arkkitehti Gretel Hemgårdin ja konservaattori Tiina Sonnisen kanssa. Insinööreistä haluan erityisesti kiittää rakennesuunnittelijaa, insinööri Juhani Pentinmikkoa ja painovoimaisen ilmanvaihdon taituria, insinööri Jukka Sainiota.
Kiitos kuuluu myös arkkitehtitoimistomme taitaville, pitkäaikaisille työntekijöille.
Rakennusperintöalan koulutus
Aloitin opinnot Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla juuri siihen aikaan, kun rakennussuojelu ja purkuaallon uhkaamat ympäristöt olivat päivänpolttavia kysymyksiä. Vilhelm Helanderin johtama arkkitehtuurin historian laitos veti puoleensa kiinnostavilla kursseilla ja analyyttisella lähestymistavallaan. Kestävät arvot olivat opetuksessa etusijalla. Arkkitehtuurin historian aihepiiriin kuuluivat myös rakennetun ympäristön ja maiseman historia. Silloin järjestettiin myös Suomen ensimmäinen restaurointikurssi.
Toisin kuin nyt, saatoimme ilman aikapaineita yhdistää opiskelun ja käytännön työskentelyn arkkitehtitoimistoissa. Se oli suuri etu. Työskentelin jonkin aikaa Museoviraston restaurointitoimistossa, samassa työsalissa istui perinteisten korjaustapojen edelläkävijä, arkkitehti Panu Kaila.
Rakennetun ympäristön historian opiskelu antaa hyvät työkalut laajemman ympäristön muutosten ymmärtämiseen ja niihin vaikuttamiseen.
Nykyiset asiantuntijatehtävät edellyttävät yleensä tutkinnon jälkeistä koulutusta. Tähän liittyen on rakennusperintö- ja restaurointikurssien muodossa harjoitettu kansainvälistä yhteistyötä yli 20 vuotta. Aalto-yliopiston emeritaprofessori Aino Niskanen on tehnyt suuren työn pohjoismaisen Nordmak-koulutuksen hyväksi.
Olen itse toiminut MARC- ja Nordmak-kurssien opettajana ja voin sanoa, että Suomea pidetään kansainvälisesti kiinnostavana, modernin arkkitehtuurin suojelun ja restauroinnin edelläkävijänä. Kurssien yhteydessä Suomessa on vieraillut monia rakennussuojelu- ja restaurointialan johtavia asiantuntijoita.
Sanojen voima ja ammattietiikkaa
Arkkitehtuurin kolme peruskäsitettä, firmitas, utilitas, venustas juontavat yli 2000 vuotta sitten kirjoitetusta tekstistä. Vapaasti käännettynä ne ovat kestävyys, tarkoituksenmukaisuus ja kauneus – hyvän arkkitehtuurin laatukriteerit, joiden tulee olla tasapainossa.
Ovatko nämä Marcus Vitruvius Pollion määrittelemät kriteerit edelleen ajankohtaisia ja liittyvätkö ne rakennusperinnön vaalimiseen? Ilmeisesti, koska Ruotsin Kuninkaallisen Taidekorkeakoulun restaurointitaiteen (kyllä, restaureringskonst) taannoisen opetusjakson teemaksi valittiin juuri Skönhet, hållbarhet och funktion.
Suomen Arkkitehtiliiton jäsenet ovat sitoutuneet noudattamaan liiton ammattieettisiä periaatteita. Koska arkkitehdilla on työnsä kautta suuri vaikutus elinympäristön laatuun ja viihtyvyyteen, heiltä myös odotetaan vastuullisuutta tässä roolissa.
Periaate 1 kuuluu näin: ” Arkkitehti edistää kestävän, toimivan ja kauniin elinympäristön toteutumista ja säilymistä. Arkkitehti kunnioittaa rakennustaidetta, rakennetun ympäristön kerroksellisuutta ja kulttuuriympäristön arvoja. Arkkitehti pyrkii ekologisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti kestävään elinympäristöön. Arkkitehti pyrkii parantamaan rakentamisen ja ympäristön laatua.”
Vitruviukselta ja muilta arkkitehtuurin teoreetikoilta arkkitehdit ovat omaksuneet käsitteistön, joilla he voivat hallita keskustelua rakennetusta ympäristöstä ja arkkitehtuurista. Tänä päivänä on syytä kysyä, miten he käyttävät tuota taitoa. Yhteisten vaiko yksityisten etujen hyväksi?
Taideneuvoston puheenjohtaja Juha Itkosen puhe
Arvoisa tasavallan presidentti, hyvä tiede- ja kulttuuriministeri, uusi taiteen akateemikko, hyvät kutsuvieraat
On hienoa olla kanssanne tässä arvokkaassa tilaisuudessa. Uuden taiteen akateemikon nimittämisen hetki on aina suomalaisen taiteen ja kulttuurin juhlapäivä.
Muutimme perheeni kanssa Helsingin Arabianrantaan 18 vuotta sitten. Tämä tapahtui aika lailla suunnittelematta – yhtenä iltana edellisenä talvena olimme silloisessa kodissamme Käpylässä selailleet netistä asuntoilmoituksia ja törmänneet vielä myymättömään Hitas-kolmioon rakenteilla olevassa talossa.
Marraskuun alussa 2007 me sitten kannoimme tavaroitamme sisään. Kaikki muutkin muuttivat samana päivänä. Silloin sen vasta täysin tajusi: me muutamme nyt uudelle asuinalueelle uuteen taloon.
Ympäristöön kesti vähän aikaa asettua. Rakentaminen oli kesken. Paalutuskoneet junttasivat naapuritontilla. Rantapuisto oli kokonaan laittamatta. Joskus kun lähti ulos, tuntui siltä, että kävelee kaupunkisuunnittelijoiden ja arkkitehtien suunnittelemassa mallinnuksessa. Että tämä ei ole aivan todellista, enkä ehkä itsekään ole. Tunne saattoi toki johtua siitäkin, että kirjailija ajattelee aina vähän liikaa.
Nopeasti aloin kuitenkin viihtyä. Se oli nimittäin myös suloinen ajatus: että tuhannet ihmiset asettuivat asumaan alueelle, joka vain vähän aiemmin oli ollut pelkkää jättömaata. Että tätä ennen alue oli kaavoitettu ja suunniteltu tämä kaikki: nämä rakennukset ja niiden yhteiskäytössä olevat pihat, rantapuisto, Arabianrannan alueelle sen taideteollisen historian takia sijoitetut taideteokset. Kaikki yhteiskunnat, myös Suomi, toimivat monin tavoin epätäydellisesti, mutta näkökulmaa vähän kääntäen on toisaalta ihmeellistä, että ne toimivat näin hyvin. Että tällaiset pitkät ja monivaiheiset, eri ammattilaisten osaamista ja yhteistyötä ja poliittista päätöksentekoa vaativat prosessit ovat mahdollisia.
Muistelen omaa kokemustani tietenkin siksi, että tasavallan presidentti myöntää tänään taideneuvoston ehdotuksesta taiteen akateemikon arvonimen arkkitehti Mona Schalinille. Schalin on toiminut menestyksekkäästi erityisesti rakennussuojeluun, korjausrakentamiseen ja rakennettuun kulttuuriympäristöön erikoistuneena arkkitehtina.
”Pitkän opiskelun ja opetustyön kautta olen ymmärtänyt, että kaupunki on eurooppalaisen kulttuurin hienoimpia luomuksia”, Schalin sanoi 70-vuotishaastattelussaan Helsingin Sanomissa tammikuussa 2024. ”Sen pitkää historiaa pitää yrittää ymmärtää. Perusoppilause on, että rakennukset pysyvät, toiminta muuttuu.”
Schalin vastustaa nykyajassa valitettavan tyypillisiä purku- ja uudistushankkeita, joita perustellaan toiminnan muuttumisen tarpeilla. Harkintaa ja ymmärrystä menneisyydestä ja sen arvosta pitäisi hänen mukaansa olla enemmän.
Samastun ajatukseen. Jos nyt vielä palaan omaan Arabianrantaani, hienointa lähiympäristössä on nimenomaan sen kerroksellisuus. Uusi alue kiinnittyy Arabian vanhan tehdasalueen rakennuksiin. Hämeentien toisella puolella on Toukolan omakotitaloalue ja siellä muun muassa päiväkoti Floora, 50-luvulla aikanaan Arabian tehtaan työntekijöiden lapsille rakennettu päiväkoti, jossa kaikki meidän neljä lastamme kävivät. Ja sitten on tietysti Helsingin syntypaikka, Vanhankaupunginkosken ainutlaatuinen kulttuurimiljöö ja kaupunkimaisema, josta Helsingin kaupungin tilauksesta tehtyä, vuonna 2024 julkaistua ympäristöhistoriallista selvitystä Mona Schalin on ollut laatimassa. Selvitys tuo tyhjentävästi esiin alueen ja padon poikkeuksellisen kulttuurihistoriallisen arvon, joka päätöksenteossa on otettava huomioon.
Mona Schalin, arkkitehti, on siis uusi taiteiden akateemikko. Se on hienoa ja täysin luontevaa, mutta tässä ajassa taiteesta ja kulttuurista käytävän keskustelun keskellä myös muistutus siitä, miten kulttuuri ja taide eivät ole muusta yhteiskunnasta erillinen palanen vaan täysin erottamaton ja välttämätön osa sitä.
Kulttuuri todella on kaikkialla. Se on ilmaa, jota hengitämme. Ihminen, joka sanoo, että kulttuuri on luksusta tai eliitin puuhastelua, todennäköisesti asuu rakennuksessa, jonka joku on suunnitellut. Kotitalon ulkonäkö tai välitön elinympäristö taas ovat harvalle meistä yhdentekeviä.
Kyllä, arkkitehtuuri ja ympäristösuunnittelu ovat moneen muuhun taiteenlajiin verrattuna pragmaattista, käytännönläheistä ja ikään kuin välttämättömämpää toimintaa, mutta ne pohjautuvat kulttuuriseen ja taiteellisen ymmärrykseen. Kokonaisuudesta ei voi irrottaa vain välittömästi hyödyllisiä ja taloudellisesti tuottoisia palasia. Hyvinvoiva ja rikas kansallinen kulttuuri on samalla tavalla kerroksellista kuin viihtyisä kaupunkiympäristö.
Siksi haluankin muistuttaa suomalaisen taiteen ja sivistyksen korvaamattomasta merkityksestä koko yhteiskunnallemme. Kiitän tasavallan presidenttiä siitä, että hän on arvovallallaan nostanut asiaa esiin ja näkee sivistyksen ja kulttuurin merkittävän turvallisuuspoliittisen ulottuvuuden. Nyt kun meidän on panostettava lisämiljardeja puolustusmenoihin, on mielestäni osattava katsoa myös kulttuurin ja median rahoitusta tämän linssin läpi. Kun pidämme huolta kulttuuristamme, sivistyksestämme tai mediaympäristömme tilasta, vaalimme samalla turvallisuuttamme.
Kiitän myös tiede- ja kulttuuriministeriä hänen työstään kulttuurin puolesta. Eduskuntakäsittelyn läpikäynyt kulttuuripoliittinen selonteko piirtää tulevaisuuteen tiekartan, jota koko sydämestäni toivoisin seurattavan tämänhetkisen vaarallisen ja talouskasvunkin kannalta haitallisen leikkauspolitiikan sijasta.
Lopuksi vielä lämpimät ja sydämelliset onnitteluni taiteen akateemikolle Mona Schalinille. Jag och hela konstrådet vill varmt gratulera nya konstakademikern, arkitekten Mona Schalin.
Kuvia tilaisuudesta
Tasavallan presidentti Alexander Stubb luovutti avoimen kirjeen Taiteen edistämiskeskuksen järjestämässä juhlatilaisuudessa Ritarihuoneella.
Kuvien yhteydessä mainittava kuvaaja Lari Järnefelt / Felt Fotografi.