Tila ja vastuut

Alkujuonto [00:00:00]: Kuution jälkeen. Keskustelua julkisesta taiteesta.

Maija Kasvinen [00:00:05]: Tervetuloa kuuntelemaan Kuution jälkeen -podcastia, jossa keskustelemme julkisesta taiteesta. Minun nimeni on Maija Kasvinen ja työskentelen Taiteen edistämiskeskuksessa julkisen taiteen asiantuntijana. Aikaisemmin tässä ohjelmasarjassa olemme lähestyneet julkista taidetta historiallisesta tai kansallisvaltion näkökulmasta, sitten internetin ja uusien ulottuvuuksien näkökulmasta. Edellinen jakso puolestaan käsitteli sitten taiteen kritiikkiä julkiseksi ja näkyväksi tulemisen areenana. Tällä kertaa meidän tarkoituksenamme olisi puhua vähän enemmän tilasta ja sijainnista, paikasta ja sen merkityksestä. Keskusteluun olen kutsunut kaksi kuraattoria, Anna Jensenin ja Eliisa Suvannon. Moi.

Anna Jensen [00:00:49]: Moi, ja kiitos kutsusta.

Eliisa Suvanto [00:00:51]: Moikka. Kiva olla täällä.

Maija Kasvinen [00:00:52]: Kiva kun olette täällä. Te olette työskennelleet pitkään yhdessä erilaisissa projekteissa, kuten Space Invadersissa ja Pori Biennalessa, ja perustaneet Porin kulttuurisäädön. Kertokaa vähän alkuun itsestänne ja siitä, miten olette päätyneet taiteen pariin.

Anna Jensen [00:01:10]: Minä olen itse ainakin aina halunnut olla taiteilija. Silloin kun olin pieni, se oli maalaritaiteilija, koska en ehkä tiennyt kaikista niistä vaihtoehdoista, ja oikeastaan en ole ihan varma, tiedänkö vieläkään kaikista niistä vaihtoehdoista. Tuntuu, että se ajatus siitä, mitä taide pitää sisällään, on laajentunut hirveästi koko ajan. Ja sitten on ollut kiva huomata, että voi myös itse luoda niitä mahdollisuuksia tehdä asioita omalla tavalla ja siten vaikuttaa sitten siihen, miltä taiteen kenttä näyttää.

Eliisa Suvanto [00:01:36]: Minulla ei ole ehkä itsellä ihan samanlainen lähtökohta. Se ei ole ollut minulla aina tietyllä tapaa läsnä, että haluan työskennellä taiteen parissa, vaikka siitä ehkä jotkut niistä elementeistä ovatkin olleet. Mutta oikeastaan koen, että juuri Annan kanssa syntynyt ja muodostunut yhteistyö on koko ajan vahvistanut sitä, mitä haluaa tehdä, miksi haluaa tehdä ja minkälaisia muotoja juuri taiteen kautta voi ajattelu ja oma toiminta ottaa. Ja siinä ehkä myös Pori on ollut yksi aika määrittelevä tekijä, tavallaan siinä, kun lokaatiosta puhutaan.

Anna Jensen [00:02:14]: Me olemme siis tutustuneet silloin, kun opiskelimme Aalto-yliopiston visuaalisen kulttuurin maisteriohjelmassa Porissa. Olen itse aikaisemmin valmistunut ensin kuvataiteilijaksi, toiminut taiteilijana Helsingissä, sitten opiskellut Helsingin yliopistossa estetiikkaa, mutta lähdin sitten hakemaan jotain, missä voi yhdistää sen teorian ja taiteen tekemisen, ja myös ehkä vähän kyllästyneenä senhetkiseen Helsingin taiteilijakenttään, joka oli aika galleriavetoista. Kaupalliset galleriat, jotka ottivat myös taiteilijalta vuokraa, eikä välttämättä sitten itse ainakaan kokenut, että nuorena taiteilijana hirveästi mitään sananvaltaa siihen, mitä voi tehdä ja miten. Niin sitten halusi lähteä muuttamaan niitä asioita, ja se Pori kyllä mahdollisti hirveän paljon, ja se koulutus ja ne mallit, mitä me siellä saimme, että miten taidetta voi tehdä toisin ja miten esimerkiksi tutkimuksellinen taide voi tapahtua.

Eliisa Suvanto [00:03:03]: Ja ehkä jokin se yhteisöllisyys, joka syntyi myös osaltaan sen kautta, että oli ehkä hieman eristyksissä siitä muusta maailmasta, Helsingistä ja ehkä tietyllä tapaa myös siitä taidekentästä, ainakin miten sen silloin hahmotti. Nyt minusta tuntuu, että sen ehkä näkee myös jotenkin aika paljon moninaisempana ja laajemmalle sijoittuneena kuin ehkä silloin yli 10 vuotta sitten.

Maija Kasvinen [00:03:28]: No me pääsimmekin heti tästä käsitteiden maailmaan sujuvasti. Te olette itse asiassa tehneet muun muassa sellaista näyttelyä, joka kulki nimellä Heterotopia. Ja tämähän on Foucault'n termi, joka viittaa tällaiseen jokseenkin erilliseen paikkaan, jossa on omat säännöt. Korjatkaa minua, jos olen väärässä.

Eliisa Suvanto [00:03:46]: Tavallaan kyllä, mutta sitten ehkä myös sellaiseen paikkaan, joka tavallaan mahdollistaa kaikkien muiden paikkojen tutkimisen, tai mikä on omalakinen, mutta ei välttämättä sillä tavalla, että voit itse luoda sitä omalakisuutta tai luoda sitä heterotopiaa, vaan itse näen, että siinä on myös jokin sellainen yhteisöllisen määrittelyn ulottuvuus. Ne paikat, joita Foucault kutsuu heterotopiaksi, ovat esimerkiksi hautausmaa, museo tai laiva, eli sellaiset, jotka ovat erillään, mutta kuitenkin niissä myös tapahtuu yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita. Ja meillä oli Matinkylän lähiössä tämä näyttely. Itse ajattelen, että näyttely, nimenomaan tuollainen paikkasidonnainen, on todella hyvä esimerkki siitä heterotopiasta, että me voimme siinä käsitellä niitä asioita, jotka liittyvät nimenomaan siihen yhteisöön ja siihen paikkaan, ja kutsua myös sen paikan asukkaat osaksi sitä. Mutta sehän ei mennytkään sitten ihan niin kuin me suunnittelimme [nauraa 00:04:43].

Anna Jensen [00:04:44]: Niin, mietin, että jotenkin siihen termiin ehkä liittyi myös jokin sellainen tietyllä tapaa vinksahtaneisuus, tai jokin häiriintyneen läsnäolo, joka sitten siinä Matinkylässä kyllä tuli myös esiin.

Maija Kasvinen [00:04:58]: Puhutte siis nyt Porista, mutta...

Eliisa Suvanto [00:05:00]: Ehkä sekä että. [nauraa 00:05:01]

Maija Kasvinen [00:05:02]: Mutta puhukaa lisää, tai kertokaa lisää tästä eristäytyneisuudestä, tai Porista ja tekemisestä siellä, koska te olette puhuneet jonkun verran sellaisesta paikallisen ja maailmanlaajuisen risteyspisteestä. Monesti taideprojektit ovat aika eristäytyneitä ehkä muusta maailmasta, tai siellä on se taidekentän väki, ja se ei aina sen yli ihan hirveästi mene. Niin miten te olette saaneet sen toimimaan, tämän jonkin rajanylityksen, miten siitä tulee globaalia?

Anna Jensen [00:05:33]: Tuossa on minun mielestäni hirveän monta tapaa, miten voisi lähestyä tuota kysymystä, koska se on niin laaja. Tavallaan isossa kuvassa globalisaatio on kutistanut maailman niin, että taide hyvin harvoin voi minun mielestäni olla jotenkin erillään siitä. Ehkä jokin sellainen ITE-taide, joka tapahtuu oikeasti aika ulkona siitä, miten taiteen kentällä toimitaan, voi olla sellaista, mutta muutenhan me olemme koko ajan jossain määrin vuorovaikutuksessa sen globaalin maailman kanssa, ja varsinkin silloin, jos tulee akatemiasta tai yliopistomaailmasta tai taiteen kentältä ylipäänsä. Se on tänä päivänä väkisinkin globaali.

Anna Jensen [00:06:10]: Mutta sitten taas se paikallisuus on minun mielestäni ollut sellainen nouseva teema siinä jo pitkään. Tehdään paikkasidonnaisesti ja tehdään jollain tavalla sen kokemuksen ja yhteisön kanssa. Ja esimerkiksi ympäristökysymysten nousu taiteessa on minun mielestäni yksi sellainen, mikä on myös vienyt siihen, että se on enemmän ehkä lokaalia. Samoin kuin erilaiset sellaiset, mitä vaikka Ruotsissa ja Norjassa on minun mielestäni hirveän hyvin lähdetty tekemään, esimerkiksi aluepolitiikkaa kulttuuri edellä, niin että sellaisia ehkä vähän syrjäisiä paikkoja on otettu niin, että siellä voi olla vaikka jokin kansainvälisesti todella kiinnostava taidekeskus tai muuta. Suomessa me tulemme ehkä vähän jälkijunassa tässä. Mutta toivottavasti se täälläkin on sellainen nouseva trendi.

Anna Jensen [00:06:57]: Ja luulen, että Porissa ne vähän sillä tavalla kärjistetysti tulivat yhteen, koska se oli kansainvälinen koulutusohjelma, mikä tarkoitti, että kun se on maisteriohjelma, niin sinne tulee ihmisiä, jotka ovat tehneet jo aika paljon. Eli meillä oli aivan mahtava mahdollisuus päästä jakamaan kokemuksia, osaamista ja tietoa kansainvälisen joukon kanssa. Ja sitten samaan aikaan - Porin taidemuseo on hirveän hieno, ja se on ollut todella merkittävä Suomessa ja muuta, mutta onhan se... Pori on aika kaukana. [nauraa 00:07:24] Että tavallaan meillä on ollut sitten sellainen mahdollisuus hyödyntää niitä syrjäisen paikan mahdollisuuksia, siellä on ollut edullisempaa toimia, kaupunki on ollut todella kulttuurimyönteinen, olemme saaneet tiloja, olemme saaneet paikkoja, olemme saaneet mahdollisuuksia. Ja se on ollut myös taiteilijoille ehkä sellainen, missä he ovat kokeneet sellaista erilaista vapautta testata erilaisia asioita, joita he eivät välttämättä testaisi pääkaupunkiseudulla. Ja samoin meille. Että mikä on noussut meille, ehkä varsinkin myöhemmin, sellaiseksi, mitä me emme tajunneetkaan edes silloin, että meillä on Porissa ollut vähän kuin sellainen, että olemme katseilta piilossa pystyneet ehkä kehittämään toimintaamme eri tavalla kuin mitä täällä olisimme voineet. Täällä on kuitenkin jonkinlainen sellainen paine tehdä asioita tietyllä tavalla.

Eliisa Suvanto [00:08:04]: Joo, ja sitten mietin tuota globaalin ja lokaalin yhtymäkohtaa. Että juuri kun meidän juuremme ovat niin vahvasti sekä Aalto-yliopiston maisteriohjelmassa, että tavallaan se meidän toimintamme on ponnistanut siitä, ja sitten kun se on ollut jo lähtökohtaisesti alusta alkaen kansainvälinen ilman, että sitä on ehkä myöskään tarvinnut tietyllä tapaa ylikorostaa... ja sitten minusta tuntuu välillä, että siihen myös liittyy jotenkin se tietynlainen ajatus siitä, mitä on myöskin kansainvälinen toiminta, tai miten sitä ylipäätään ajatellaan tai määritellään. Kun me näemme, että se meidän toiminta on syntyjään kansainvälistä, koska on ollut opiskelijoita ja taiteilijoita ja tekijöitä, joilla on ne moninaiset taustat, ja sitten he ovat myös vaikuttaneet siihen ikään kuin meidän pienen ryhmän toimintaan, koska se on ollut myös laajennettu ryhmä ja me olemme myös aika pitkään tehneet jatkuvaa, pitkäjänteistä yhteistyötä, joka on ollut sitten tosi tärkeätä. Ehkä sen kokeellisuuden ja sen, että on pystynyt testaamaan, niin kuin Anna sanoi, että siinä on ollut ehkä se mahdollisuus siihen riskinottoon ja ollut vähän siellä suojassa, mutta sitten siinä rinnalla on myös kulkenut jonkinlainen sellainen pitkäjänteisyys, joka linkittyy ehkä sitten siihen Aallon toimintaan sekä niihin ihmisiin, jotka siinä meidän toiminnassa ovat olleet erilaisissa rooleissa mukana.

Anna Jensen [00:09:32]: Joo, minä ainakin näen, että se on ollut hirveä etuoikeus, että olemme saaneet tuollaisen mahdollisuuden, ja että on tavallaan pystynyt tuomaan siihen... Koen ehkä, että Suomen taidekeskustelussa se kansainvälisyys-käsite on edelleen välillä vähän vanhanaikainen suhteessa siihen, mitä se oikeasti on. Ja se, että olemme tavallaan pystyneet sitten menemään vähän niin kuin ohituskaistaa ohi siitä ajattelusta. Ja samaan aikaan ehkä, kun miettii, mitä se globalisaatio myös on tuottanut, on sen, että koko ajan kansainväliset kuraattorit ja taiteilijat kiihtyvällä tahdilla lentävät ympäri maailmaa - tai tämä tapahtui vielä siis reilu vuosi sitten - että se on kaikki perustunut siihen, että jollakin tavalla ollaan osa sellaista hyvin tuottavaa ja kansainvälistä koneistoa, niin sitten olemme pystyneet miettimään ehkä niitä vähän myös vaihtoehtoisia tapoja sille, että mitä se voi tarkoittaa. Tarkoittaako se, että meidän pitää lentää koko ajan johonkin, vai voiko meillä olla muitakin keinoja, koska me olemme lokaalisti siellä aika kaukana, niin välittää sitä taidetta ja tehdä siitä saavutettavaa esimerkiksi myös niille, jotka eivät ole fyysisesti läsnä? Ja tämähän on tullut sitten hyvinkin akuutiksi nyt tämän viimeisen vuoden aikana.

Eliisa Suvanto [00:10:39]: Ja sitten se tuntuu myös jotenkin tosi hassulta, että sitten sitä synergiaa, että ne täällä toimivat suomalaiset taiteilijat eivät ehkä... heitä ei nähdä osana sitä kansainvälistä virtausta. Minulta on joskus myös kysytty, olemmeko miettineet tai olemmeko ajatelleet, että voisimme toimia kansainvälisesti. Se on ollut ihan sellainen pysäyttävä kysymys, että mitä se itse asiassa tarkoittaa. Ja just, että onko se kansainvälisyys jokin sellainen ikään kuin itseisarvo, että sitä ei tarvitse edes tässä kontekstissa perustella? Mutta sitten eihän se tarkoita sitä, että me emme myöskään kansainvälisyyden kautta reflektoi toimintatapojamme ja toimintamallejamme. Juuri se, mitä sanoit tuossa aikaisemmin, että tavallaan voi käyttää esimerkkejä ja löytää sellaisia toimintamalleja, mitä voi ehkä yhdistää siihen lokaaliin ajatteluun, enemmänkin kuin miettiä, että se kansainvälisyys on vain jokin, mikä tulee ulkopuolelta, tai että se meidän toiminta viedään jonnekin ulkopuolelle.

Eliisa Suvanto [00:11:41]: Juuri tämä kysymys siitä, olemmeko miettineet kansainvälistä toimintaa, olisi ihan eri, jos se olisi jotenkin freimattu niin, että hei, oletko perehtynyt tuohon taiteilijaan tai tiedätkö tämän kaltaisen toiminnan, se voisi kiinnostaa teitä, koska siinä on tällaisia samanlaisia ajatuksia tai lähtökohtia, mitä te olette miettineet tai tehneet. Eikä vain, että se kansainvälisyys jonain...

Maija Kasvinen [00:12:05]: Passina ja kansallisvaltiona. Kulkemisena. Mutta tuo on juuri hyvä pointti, että ehkä me emme edes pääse sitä globalisaatiota karkuun, että ajatukset on niin vahvasti kuitenkin jaettu ympäri maailman. Akateeminen tai taidemaailma ja tämän tyyppiset alueet eivät ole mitään eristäytyneitä saarekkeita, vaan itse asiassa aika samanlaiset ideat kulkevat kaikkialla ympäri maailmaa.

Anna Jensen [00:12:28]: Ja kyllä ehkä sen lisäksi vielä, että olemme miettineet niitä, että miten välittää asioita ilman, että menee fyysisesti jonnekin, niin kyllä on myönnettävä, että olisi äärimmäisen tekopyhää sanoa, että siitä matkustamisesta voisi luopua kokonaan tai muuta. Sitten kun mietin koko sitä, miten me puhumme vaikka siitä lokaalista tai globaalista tai muusta, niin kyllä itse olen esimerkiksi saanut hirvittävän paljon siihen, kun olen käynyt kansainvälisissä tapahtumissa ja nähnyt niitä esimerkkejä, että miten muualla tehdään ja miten muualla keskustellaan asioista. Sekin on tärkeätä.

Eliisa Suvanto [00:13:00]: Jotain vaihtoa tapahtuu ihan...

Maija Kasvinen [00:13:02]: No, rajat alkaa olla vähän vaikeasti hahmoteltavia tällä globaalin asteikolla, mutta niin se oikeastaan tuon kuraattorin roolinkin suhteen. Tekin olette työskennelleet niin, että kuraattorin ja taiteilijan rooli menee varmaan aika paljon päällekkäin. Mutta jos puhutaan ihan näistä teidän konkreettisista projekteista, niin minkä tyyppisiä rooleja kuraattorilla voi olla julkisessa taiteessa? Tehän olette työskennelleet hyvin paljon tällaisessa ei-rakennetussa ympäristössä, tai ei arkkitehtien parina tai tämän tyyppisenä, vaan ehkä enemmän tapahtumallisesti. Mutta kertokaa, mitä te silloin teette.

Anna Jensen [00:13:40]: Niin, tuohon lisäyksenä, että myös me olemme hyvin paljon työskennelleet varsinkin Porin kulttuurisäädön ja Space Invadersin kontekstissa instituutioiden ulkopuolella, mikä sitten myös varmasti on vaikuttanut suuresti siihen, että olemme vapaan kentän toimijoita. Siihen, mikä se meidän rooli kuraattorina on. Välillä itse mietin juuri sitä, että miten edes... haluaako kutsua itseään kuraattoriksi, tai mitä se tarkoittaa. Mutta kyllä haluan, ja myös koen, että totta kai sitä roolia voi myös määritellä itse ja toki moni muukin on niin tehnyt. Mutta ehkä tässä meidän toimintamme kontekstissa se rooli on aika moninainen, ja... Ja myös ehkä se, että meillä ei kummallakaan ole kuraattorin koulutusta. Eli tavallaan... no, oli sitä ehkä siinä vaiheessa, kun aloitimme, mutta ei ihan samassa määrin. Ja se on tavallaan tullut sellaisen käytännön kokemuksen kautta.

Maija Kasvinen [00:14:29]: Oman kokemuksen kautta.

Anna Jensen [00:14:30]: Niin, kyllä. Mikä tarkoitti, että ainakin silloin, kun ensimmäisiä kertoja tuli kutsutuksi johonkin, että tule puhumaan kuraattorin ominaisuudessa, tai oli Suomen kuraattoriyhdistyksen hallituksessa ja muuta, niin minulla oli koko ajan vähän sellainen huijarisyndrooma-olo. Että menenkö läpi kuraattorina, koska en ole kuraattori.

Eliisa Suvanto [00:14:48]: Ja ehkä myös juuri, että minkälaisia piirteitä ja toimintatapoja siihen liitetään, koko sanaan. Ja ehkä sitten jos palaa siihen kansainvälisyyteen ja vaikka mitä joku kansainvälinen niin sanottu tähtikuraattori edustaa, niin miten sitten itse suhteutuu oman toimintansa kautta vaikka siihen malliin.

Anna Jensen [00:15:08]: Mutta sen lisäksi, että olemme toimineet instituutioiden ulkopuolella, kyllähän me olemme tehneet paljon myös yhteistyötä niiden kanssa, mikä on mahdollistanut sen, että olemme pystyneet ilman suunnattoman suuria taloudellisia resursseja, tai jopa ilman taloudellisia resursseja, toteuttamaan asioita. Mikä tarkoittaa sitä, että sitten se on aika laajaa mitä me teemme. Se on voinut sisältää opetusta, se sisältää sitä, että suunnittelemme ne konseptit - juuri niin kuin sanoit, että taiteilijan ja kuraattorin rooli menee sekaisin, niin meillähän on aika vahva tavallaan aina se visio siitä, mitä me halutaan tehdä, mikä se kokonaisuus on. Sitten me haemme rahoitusta itse, tiedotamme itse, välillä suunnittelemme näyttelytilat itse, puramme seiniä, siivoamme tosi paljon [nauraa 00:15:52], teemme ruokaa taiteilijoille ja muille. Itse pidän kuraattorina yhtenä suurimmista vahvuuksistani sitä, että olen aika hyvä kantamaan painavia asioita ja se on minusta tosi kivaa.

Anna Jensen [00:16:03]: Ja pitkää sitkeyttä on korostettu meidän praktiikan ytimessä. Niin, siis todella tuo moninaisuus. Että siinä mielessä ehkä hapuilee myös sen kuraattori-termin kanssa, kun se ei ole siihen johonkin tiettyyn, tarkkaan raamiin asetettavissa. Jotenkin mietin, mistä olemme paljon puhuneet, että vastuu on sitten myös... Ehkä mitä mietin tuossa, että kun emme ole osana jotakin instituutiota, mitä kautta myös tulee sitten tietynlaista tukea, tietynlaisia resursseja, ehkä tietynlaista vastuunjakoa. Toki me jaamme vastuun, mutta joskus aikaisemmin olemme puhuneet, että se suurin pelko siinä myös on, että kokee jotenkin vaikka pettävänsä ne taiteilijat, joita on kutsunut mukaan projektiin, koska siinä on niin paljon asioita, jotka ovat ikään kuin meidän käsissämme, vain ja ainoastaan.

Eliisa Suvanto [00:17:00]: Ihan ehdottomasti. Ja sitten tuo liittyy myös siihen, että kun teemme aika kokeellisia projekteja, niin silloinhan sen tekee myös aina vähän riskillä. Ja silloin sitten toivoo, että samaan aikaan pystyy niille taiteilijoillekin välittämään sen, että kysymys on tutkimuksellisista ja kokeellisista projekteista, mutta kyllähän sen tietää, ettei sitä itsekään halua, että ne menevät silti ihan metsään. Ja tietää, etteivät myöskään ne taiteilijat odota, että näin tapahtuu. Ja sitten siinä tavallaan se paine on myöskin vähän kasvanut vuosi vuodelta. Että sitten kun on pystynyt toteuttamaan jo X määrän projekteja, jotka eivät ole menneet metsään, niin sitten siitä vähän ruvetaan olettamaankin, että näin tapahtuu jatkossakin.

Maija Kasvinen [00:17:35]: Tuo on minusta tosi kiinnostavaa, tuo asia tavallaan, se tasapainoilu kaaoksen ja sitten niiden jokseenkin turvattujen raamien välillä. Tai minä ajattelen, että kuraattorilla on varmaan juuri jonkinnäköinen vastuu siitä, että homma pysyy kasassa ja taiteilija saa sovitut työskentelymahdollisuudet, korvaukset ja tämän tyyppiset asiat. Ja kuraattori vastaa myös monesti siitä yhteistyöstä muiden tahojen kanssa.

Anna Jensen [00:17:57]: Ja myös yhteistyöstä taiteilijoiden kanssa. Ehkä se vielä meidän praktiikastamme, että ikään kuin koemme ja yritämme toimia tosi kollektiivisesti taiteilijoiden kanssa. Että vaikka sitten nähdään, että meillä on loppukädessä se tietynlainen vastuu, mutta kuitenkin siihen prosessiin pystyvät myös taiteilijat vaikuttamaan, ja me yhdessä kuitenkin työstämme niitä lähtökohtia ja tavoitteita, ja myös sitä muotoa.

Maija Kasvinen [00:18:26]: Jotenkin minua kiinnostaa tässä se kaaoksen käsite, tai ajattelen, että se liittyy ehkä aika olennaisesti taiteeseen ja siihen, että pystytään jotenkin vaeltelemaan sellaisilla uusilla alueilla. Että miten pystyy yhdistämään sen turvatun raamin ja kaaoksen? Tiedän, että teilläkin on ollut haasteita, niin kuin vaikka kaupungin kanssa neuvotteluissa joskus, ja voisin kuvitella, että siellä on aikamoiset vaateet, että miten homma toimii. Ja taiteilijan työskentely sen sijaan vaatii tietynlaista vapautta ja mahdollisuutta mennä sinne, minne nokka näyttää. Niin haluaisitteko kertoa tästä valtapelistä ja tämän tyyppisistä asetelmista?

Anna Jensen [00:19:01]: Joo, rupesin miettimään tuota kaaoksen ja hallinnan kysymystä. Kyllähän se liittyy myös niihin vallan kysymyksiin. Mietin, että tuohan on itse asiassa aika ytimessä ehkä siinä semmoisessa "mitä on taide" -keskustelussa, ja myös siinä, että silloin kun taiteeseen liittyy juuri valtakysymyksistä keskustelua julkisesti, niin tavallaan siinähän ollaan aika ytimessä siinä, että onko se taide ymmärrettävää ja hyväksyttävää kaikille, vai onko se jotain, mikä asettuu yleisesti ymmärretyn ja hyväksytyn ulkopuolelle. Ja tuo on mielestäni hirvittävän kiinnostava kysymys silloin, kun tekee jotain tutkimuksellista tai kokeellista taidetta. Niin luulen, että miten me olemme esimerkiksi yrittäneet ratkaista sitä ongelmaa on se, että sitä toimii jotenkin niin kuin... että siinä on aina riittävästi ymmärrettävää, jotta se tavallaan on saavutettavaa. Mutta sitten toivottavasti myös riittävästi sitä uutta, mikä vie asioita eteenpäin. Koska kuitenkin taidehan muuttuisi aika epäkiinnostavaksi, jos se vain toistaisi aina sitä samaa turvallista jotain.

Anna Jensen [00:19:57]: Ja siinä mielessä me käytämme Poria hirveän usein esimerkkinä siitä, että miten yhteistyö kaupungin kanssa voi toimia, koska siellä meiltä ei ole kauheasti kysytty, mitä siitä tulee tai mikä meidän tavoitteemme on, vaan siellä ollaan kyllä oltu hyvin avoimia sen suhteen, mitä voi tehdä. Ja se on ollut tosi kivaa. Paitsi ehkä sitten, kun meillä oli Totuus Suomesta vuonna 2017, niin SuomiAreenan kanssa meillä tuli aika isojakin konflikteja. En ollut tajunnut, että totuus on niin latautunut käsite, että sillä ei pidä lähteä kansallisidentiteetin yhteydessä vitsailemaan, mutta...

Maija Kasvinen [00:20:34]: Ai, se liittyi ihan tähän, siis sisältöön ja nimeen, tämä konflikti?

Anna Jensen [00:20:39]: Muun muassa, joo. Liittyi varmasti moneen asiaan. Ja olihan siinä tietysti kiinnostavaa se, että SuomiAreena oli myös osa kaupungin toimintaa, että siinä tavallaan myös sitten linkittyi yhteen kaupunki rakenteena ja sitten kaupallinen toimija, MTV3, ja SuomiAreena. Se oli tosi monitasoinen, monia lähtökohtia ja... Mutta että siellä me olemme kuitenkin siis saaneet paljon tiloja ja paikkoja käyttää. Mutta SuomiAreena oli juuri sellainen, missä meillä oli sovittuna jo näyttelypaikka ja muuta, mutta kun tämä näyttelyn konsepti ja nimi tuli julki, niin niitä ei saatukaan käyttöön. Ja niin edespäin.

Anna Jensen [00:21:22]: Mutta sitten taas vaikka Helsingissä ja Espoossa meitä on turhauttanut välillä hirvittävän paljon se, että kaikissa kaupungin strategiapapereissa painotetaan sitä tarvetta sille, että taide tuodaan erilaisiin tiloihin ja paikkoihin, ja että halutaan monenlaiselle taiteelle ja kulttuurille luoda mahdollisuuksia ja tiloja, ja sitten käytännössä joka kerta kun ehdotamme yhtään mitään, niin vastaus on aina ei. Rupesin eilen miettimään, kun olin jäällä kävelemässä ja kävelin taas siitä Soutustadionin ohi, että onkohan Helsingissä enää ainuttakaan semmoista tyhjillään olevaa [nauraa 00:21:55] tilaa, mistä me emme olisi koittaneet kaupungin kanssa neuvotella. Että jos me voisimme jonkun taiteen tänne kuitenkin tehdä.

Eliisa Suvanto [00:22:02]: Ja siinä on ehkä se jotenkin turhauttavin puoli, että selvästi paperilla strategiassa nähdään se, että se olisi sellainen asia, mitä kohti halutaan pyrkiä, että luotaisiin tai mahdollistettaisiin omaehtoista toimintaa ja ikään kuin sitä, että kaupunkien olemassa olevia resursseja pystyisi juuri taiteen ja kulttuurin kontekstissa hyödyntämään laajemmin. Mutta sitten ei olla ikään kuin tehty sitä työtä, että miten siitä paperilta mennään siihen käytäntöön. Ja vaikka mekin olemme aika aktiivisesti juuri eri kaupunkien kanssa käyneet tätä keskustelua, ei nyt ihan kymmentä vuotta, mutta kutakuinkin, niin ei missään kohtaa olla herätty siihen, mitä resursseja se vaatii kaupungin puolesta, tai minkälaisia uusia toimenkuvia, tietoa tai osaamista, joka sitten edesauttaisi näiden tavoitteiden saavuttamista. Ja se on tosi, tosi turhauttavaa.

Eliisa Suvanto [00:23:07]: On pakko kertoa tähän väliin, kun kävin juuri yhtä luentomateriaaliani läpi, ja sitten olen siihen kerännyt sellaisen yhden slaidin erinäisistä sähköpostikeskusteluista, mitä olemme vuosien aikana käyneet. Ja se on ihan kuin joku meemi, kun tietää varsinkin, että siellä on useita tahoja osallistunut siihen keskusteluun eri vuosien aikana, sekä kulttuuripuolelta että tilalaitosten puolelta. Ja se on vain sellainen kehä, joka kiertää ympyrää, ja myös sitä vastuun pallottelemista, että kukaan ei loppukädessä halua olla se henkilö, joka sitten on vastuussa siitä päätöksestä. Ja sittenhän se myös mahdollistaa sen, että se pallo voidaan aina heittää eteenpäin sen sijaan, että kaupungilla olisi vaikka jonkinlainen henkilö, joka sitten toimisi siinä välittäjänä ja myös mahdollistaisi ehkä sitä vuorovaikutusta näiden kaupunkien eri elinten välillä. Koska sen olemme myös todenneet, että vaikka kulttuuripuolella olisikin vahva tahto, niin miten se sitten saadaan välitettyä tai kommunikoitua tai sovittua niiden henkilöiden kanssa, jotka vaikka sitten vastaavat niistä käytännön asioista eli tilojen vuokraamisesta?

Maija Kasvinen [00:24:26]: Niin, tämä onkin se kysymys, että mikä siinä sitten on se ongelma? Että jos siellä tosiaan kaupunkien kulttuuristrategiassa on mainittu, että halutaan omaehtoisia tapahtumia, ja te tulette sinne, soitatte, että anteeksi, teillä on tyhjää tilaa, me haluaisimme tehdä tähän teille tämmöisen taidetapahtuman... niin mistä silloin oikeasti keskustellaan? Onko se juuri siitä, että pelätään, että tapahtuu jotain ikävää, ja kukaan ei halua olla siitä vastuussa, vai puhutaanko silloin rahasta? Mikä se on se ongelman ydin teidän näkemyksenne mukaan?

Eliisa Suvanto [00:24:57]: Luulen, että vähän niin kuin kaikki nuo. Että siellä ei ole sitä henkilöä, jolla olisi tavallaan oikeus - että kaupunki haluaa aina markkinahintaista vuokraa niistä sen kohteista, ja se on jotenkin se, mihin tähdätään jopa silloin, kun kohde on ollut tyhjillään vuosia. Mutta että sitten löytyisi se henkilö, jolla on valta sanoa, että okei, te voitte saada tämän kuukaudeksi käyttöön.

Maija Kasvinen [00:25:20]: Eli tarvitaan johtajuutta.

Eliisa Suvanto [00:25:22]: Kyllä. Tai vähintään se, että ne henkilöt, jotka eivät ole johtavassa asemassa, mutta heillä olisi tietyin ehdoin oikeus luvata tiloja. Ja tuo mielestäni liittyy sellaiseen yleisempään kysymykseen siitä, että nähdäänkö kulttuuri merkityksellisenä kaupunkitilassa vai ei. Ja ehkä juuri peräänkuuluttaisi enemmän sitä seurantaa, että mikäli tällaiset strategiat on, niin miten myös seurataan ja valvotaan sitä, että ovatko nämä oikeasti mahdollisia toteuttaa ja ovatko ne toteutuneet.

Eliisa Suvanto [00:25:52]: Sitten ehkä jäin miettimään vielä sitä, mitä sanoit tuossa aikaisemmin, Anna, että tietyllä tapaa myös tällainen omaehtoinen kaupunkikulttuuri ja kaupungissa tapahtuva taidesisältö helposti nähdään myös tietynlaisena. Ehkä jonkinlaisia tapahtumia on helpompi tukea tai niitä halutaan helpommin tukea, koska se näyttää myös tietynlaiselta, ehkä siltä, että se saavuttaa mahdollisimman paljon ihmisiä ja on sellaista kivaa kaupunkipöhinää ja hypeä sen ympärillä. Mutta sitten ehkä aina, kun juuri ne meidän projektit, kun ne eivät ole lähtökohtaisesti sellaisia, mitä ehkä pystyttäisiin esittämään, että tämä on nyt juuri tällaisena se lopputulos ja tätä me tulemme tekemään, että siinä on myös se tutkimuksellisuus ja ehkä se epävarmuus ja ehkä se pieni riskitekijä, niin sitten itse asiassa on tosi vaikea silloin käydä sitä keskustelua, etenkin jos siinä on jo lähtökohtaisesti se hankaus. Että vaikka yksi tilayksikön henkilö ilmoitti, että hänellä ei ole mitään kiinnostusta etsiä näille tilaa, hänellä on parempaakin tekemistä. Että jos se on jo se lähtökohta, niin...

Maija Kasvinen [00:27:00]: Mutta kuulostaa siltä, että tulemme taas siihen ymmärtämättömyyden asiaan, että koska nämä projektit ovat jotain, mitä ei voi suoraan vaikka hyödyntää jossakin brändityössä tai ne ovat jotain vähän epämääräistä eikä ole ihan tarkoin selvillä, mihin se johtaa, niin se on ehkä siinä taustalla myös, että ei lähdetä sitten edistämään niitä.

Anna Jensen [00:27:24]: Joo, ja sitten luulen, että ehkä taiteilijat ovat myös tulleet, koska heitä on kuitenkin aika paljon hyödynnetty siinä, jos miettii, miten vaikka kaupunginosien arvo nousee, niin kyllähän taiteella ja kulttuurilla on siinä iso merkitys. Tai tämä tämmöinen floridalainen luovan luokan käsitys. Että mielestäni kaupungit kyllä ovat, ja varsinkin isot vaikka rakennusyritykset, kyllä viime vuosina hyödyntäneet taiteilijoiden suhteellisen halpaa työvoimaa hyvinkin paljon siinä. Luulen, että meillä esimerkiksi. Sitten on ollut vähän sellaisia muutamia käännekohtia siinä, että kun aikaisemmin näki sen, että se on aina mahdollisuus, jos saamme jonkun tilan käyttöön, ja että mielellämme lähdemme ja sitten kutsumme taiteilijoita ja muita toimijoita mukaan ja lähdemme sinne tekemään, niin ehkä sitten nykyään on myös vähän kriittisempi siinä, että minkälaisissa tiloissa, kenen kanssa, haluaa tehdä ja millä ehdolla. Että minkälaista muutosta sitä on mukana tuottamassa ja kenelle.

Maija Kasvinen [00:28:29]: Tehän olette kuitenkin onnistuneet toteuttamaan tosi monta erilaista projektia.

Eliisa Suvanto [00:28:35]: Liiankin monta. [nauraa 00:28:37]

Maija Kasvinen [00:28:39]: Tässä kun katson tätä kaarta, teillähän on ollut siis kaikennäköistä, teillä on ollut esimerkiksi Pori Biennale, jossa mietittiin sitä, että miten voi luoda illuusion tai vaikutelman jostakin isosta tapahtumasta, vaikka ehkä resurssit olisivat rajalliset, ja tämän tyyppisiä asioita. Sitten olette myös käsitelleet juuri tätä heterotopiaa, joku oma erillinen paikkansa... katson nyt varovaisesti teitä, että meneekö tämä oikein. Sitten teillä on ollut Saatanan kesänäyttely esimerkiksi, joka vähän ehkä kritisoi sitä, että kesänäyttelyt eivät ole aina niin sisällöllisesti harkittuja. Ja tosiaan Totuus Suomesta, mistä mainitsitkin tuossa, missä halusitte luoda vähän jotain uutta tulkintaa siitä suomalaisuudesta, ja teillä oli yli 100 henkeä siinä Suomi100-vuoden kunniaksi tässä projektissa mukana. Ja sitten teillä oli myös tämä Pori Biennale III - Centennial, missä yleisö sai päättää, minkälaista taidetta pitäisi esittää. Mainitaan tässä vielä, että teillä on ollut myös 2019 tämmöinen ympäristötaidenäyttely Sandstorm Yyterissä, ja sitten viime vuonna suunnitelmat muuttuivat vähän koronan takia, niin että Pori Biennale 2020 järjestettiin oikeastaan sitten kirjan muodossa. Mutta koska teillä alkaa olla näin laaja kokemus näistä julkisen taiteen näyttelyistä, niin näettekö jonkinlaista kaarta? Mitä tässä on tapahtunut?

Anna Jensen [00:30:08]: No ainakin tuo on ehkä, mitä äsken sanoin, yksi sellainen. Nyt sitä on ruvennut enemmän ehkä kriittisesti miettimään sitä omaakin tekemistä, ja just vaikka sitä, että luulen, että meillä ei kellään silloin, kun me aloitimme, niin se yleisö ei esimerkiksi ollut niin kiinnostava kysymys, vaan ehkä enemmän se, että se meidän ensimmäinen Porin kulttuurisäädön projektimme oli myös jo itsessään sellainen, että halusimme, kun Pori Jazzien aikaan Poriin aina tupsahteli hirvittävän paljon sellaisia kaupallisia galleriaviritelmiä, niin niiden ohelle sitten tehdä jotain sellaista, mikä olisi enemmän ehkä nykytaiteen kentältä ja tutkimuksellisen taiteen kentältä ponnistavaa. Niin sen myötä sitten oikeastaan se, että ehkä kaaren sijaan puhuisin sellaisesta dominoefektistä, että se yleisö on tullut osaksi tavallaan niitä projekteja. Että kun me olemme valvoneet ne aina itse, ja sitten olleet vuorovaikutuksessa sen yleisön kanssa, niin sitä on saanut ihan äärimmäisen paljon tietoa sekä siitä paikasta, missä teemme, että ehkä siitä, miten ihmiset näkevät sekä sen kulloisenkin projektin että taiteen ylipäänsä. Ja se on ollut kyllä tosi, tosi jännittävää ja kiinnostavaa ja saanut pohtimaan monia asioita eri tavalla.

Anna Jensen [00:31:25]: Ja se, että jotenkin se on ollut ilahduttavaa, että miten paljon iloa taide tuottaa. Vaikka maailmannäyttely oli sellainen, että ihmiset olisivat halunneet, että se jää sinne, siis loppuajoiksi. Tai samoin Sandstorm oli sellainen, missä oli tosi kiva nähdä, miten ihmiset ottavat sen taiteen omakseen. Sitten toisaalta myös se pettymys, että kun me emme myykään olutta tai jäätelöä, on ollut [nauraa 00:31:50] käsin kosketeltava, ja sitten myös hämmennys sen taiteen äärellä. Että miksi tällaista tehdään. Se tavallaan pakottaa jatkuvasti itsensä miettimään niitä asioita uudella tavalla. Ja juuri esimerkiksi se Centennial lähti näistä kysymyksistä, että siis halusimme ehkä tarkemmin tutkia sitä, mikä se on, mitä ihmiset kaipaavat taiteelta tällä hetkellä ja kaipaavatko he taidetta.

Eliisa Suvanto [00:32:14]: Ja minusta tuo on ehkä juuri oleellista, että... no, en tiedä valehtelenko nyt, kun sanon, että meillä ei ole ikään kuin ollut mitään sellaista viisivuotissuunnitelmaa tai pitkän tähtäimen suunnitelmaa, koska se ei täysin ole totta, tavallaan meillä on aika monta projektia aina ollut siellä horisontissa. Mutta sitten samanaikaisesti, että nämä projektit ja se kohtaaminen yleisön kanssa, ja myös se keskustelu, mitä syntyy meidän välillämme ja mikä liittyy ehkä myös siihen paikkaan, että miten se seuraava paikka tai teema määrittyy, pitkälti ponnistaa sieltä edellisestä projektista. Tuo dominoefekti oli mielestäni hyvä vertaus, että tavallaan juuri se ketjureaktio, joka myös syntyy osittain sen kautta, että olemme tehneet julkisessa tilassa ja sellaisissa paikoissa, ehkä myös sellaisten muotojen kautta, joissa sitten on mahdollisuus näihin odottamattomiin kohtaamisiin yleisön kanssa, mikä on todellakin koko ajan enemmän ja enemmän tullut suurempaan merkitykseen. Koska olemme ehkä itsekin sitä kautta reflektoineet tai huomanneet sen, että juuri se kohtaaminen ja se yleisö on itse asiassa myös se, mikä ruokkii sitä meidän ajatteluamme ja ymmärrystämme siitä, miten ne projektit myös otetaan vastaan. Koska usein, tai joskus, ehkä enemmän vielä silloin alussa, kun emme miettineet sitä vielä niin paljon, ehkä tuli enemmän myös yllätyksenä, että näinkin voi asioihin reagoida, tai oli ehkä itse ihmeissään, että miten jotenkin se meidän ajattelumme ei välttämättä saavuta yleisöä tai siitä ei vaikka olla niin ilahtuneita kuin olemme toivoneet. Niin se on ollut minusta tosi jotenkin tervettä ja hyödyllistä.

Eliisa Suvanto [00:33:54]: Ja ylipäätään se, että saavutettavuus myös ajatuksena on koko ajan enemmän ja enemmän ollut siinä meidän projektien keskiössä. Moni sellaisista tiloista, mitä mekin olemme käyttäneet tai ollut meidän teosten tai näyttelyiden lähtökohtana, niin ehkä sitten myös se, että mennään sellaisiin tiloihin, joita ei ole lähtökohtaisesti tehty taiteelle, ja niitä ei ole ehkä suunniteltu siihen, että yleisö tulee sinne, niin on ollut tietyllä tapaa niin, että mekään emme ole silloin miettineet saavutettavuutta, että olemme ehkä miettineet enemmän sitä konseptia, menty tietyllä tapaa se paikka edellä. Mutta nyt sitten tässä noin 10 vuoden aikana olen huomannut, että... ja mitkä asiat myös koko ajan ehkä nousevat sieltä enemmän ja enemmän tärkeiksi, mitkä sitten myös huomioidaan siinä, kun sanoit, että miten olemme itsereflektoineet ja miettineet sitä, mitä olemme tuottamassa ja tekemässä. Koko ajan enemmän ja enemmän pystymme huomioimaan sen tekemisen kautta myös näitä kysymyksiä, jotka ovat tärkeitä.

Anna Jensen [00:34:59]: Ja mitä me olemme pyrkineet ehkä tuomaan muutenkin esiin kuin vain niiden projektien kautta. Ne ovat ehkä se näkyvin muoto, mutta yksi, minkä näen olevan meidän vahvuutemme, on se, että kun emme ole suoraan kytköksissä mihinkään instituutioon, niin olemme pystyneet toimimaan vähän kuin sellaisena kriittisenä vastavoimana, ja sitten käymään sitä keskustelua ehkä vähän suoremmin kuin mitä jotkut muut pystyvät. Se on mielestäni ollut kuitenkin iso etu.

Maija Kasvinen [00:35:27]: Ehkä tuossa asetelmassa jo tulee näkyväksi se, minkä te ihan nostatte tai artikuloitte myös niissä teksteissä, kun te kerrotte näistä projekteista kotisivuillanne, on se, että te olette paljon pyöritelleet vallan kysymystä ja sitä, kuka saa käyttää jotain tilaa ja millä tavalla. Ja samaan aikaan mielestäni teidän toiminnassanne on ollut aika vahvasti aina läsnä jokin sellainen tietty kaipuu vaihtoehtoisuuteen tai underground-kulttuuriin tai johonkin tällaiseen. Olenko ihan hakoteillä, vai ovatko teitä aina kiinnostaneet underground-ilmiöt tai se vaihtoehtoisuus?

Eliisa Suvanto [00:36:00]: No jotenkin tietyllä tapaa minulle tulee siitä undergroundista ja vaihtoehtoisuudesta ensimmäisenä mieleen sellainen tietyn pienen ryhmän juttu, jota ei ehkä pyritä tai halutakaan jakaa tai avata muille. Ja sitten jälleen kerran koen, että se jotenkin linkittyy takaisin siihen Poriin ja siihen kokemukseen, kun Porilla ja Porin olemassa olevalla kulttuurikentällä, etenkin ehkä musiikkikentällä, on sellainen tietynlainen... leima juuri tällaisesta underground-kulttuurista, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta sitten ehkä tuntuu, niin kuin tuossa aikaisemminkin sanoin, että päinvastoin enemmän ja enemmän mietimme sitä saavutettavuutta ja sitä, miten voimme itse asiassa jakaa mahdollisimman laajalle sitä toimintaamme, myös niille, jotka eivät vaikka fyysisesti pysty osallistumaan.

Anna Jensen [00:37:02]: Varmaan jossain määrin meillä on molemmilla, jos miettii ihan sitä, mistä tulee, niin jossain sellaisessa musiikkikulttuurissa ja muussa omat juuret on ehkä siellä undergroundissa. Ehkä se tulee sitä kautta. Mutta sitten toisaalta jos miettii taiteen yhteydessä, niin mikä tavallaan on edes se valtavirtataide? Ja jos puhutaan underground-taiteesta tai avant-gardesta tai muusta, niin ovatko ne itse asiassa sama, vai ovatko ne jotain täysin... onko underground vain jotain käppäsempää avant-gardea? [nauraa 00:37:36] Ja onko se silloin sitä, mitä haluaa tehdä?

Anna Jensen [00:37:40]: Mutta ehkä vaihtoehtoinen tavallaan siinä mielessä, että se ei tapahdu niissä ilmeisimmissä paikoissa eikä saa niitä ilmeisimpiä muotoja. Ja varmaan se on paljon niistä paikoistakin. Luulen, että ehkä se yksi, mikä meitä kiinnostaa, on ne paikat, jotka ovat vain jotenkin äärimmäisen puhuttelevia ja vaativat, että niissä tehdään jotain. Ja silloin ne eivät aina ole... se saavutettavuuden kysymys on tullut tärkeämmäksi, mutta ne voivat silloin ollakin aika sellaisia, mitkä... Tai mikä minua ainakin kiinnostaa on se, miten me teemme sellaisia paikkoja näkyviksi, jotka ovat jollain tavalla olleet syrjässä tai näkymättömiä tai outoja, tai ehkä vähän pelottaviakin. Luulen, että sehän on kuitenkin vähän myös sellainen poliittinen ja ehkä sukupuolittunut kysymys, että miten paikat koetaan kaupunkitilassa ja miten niitä voidaan käyttää. Liittyy sitten juuri siihen valtaan, että kenelle ne on suunnattu, kuka kokee olonsa turvalliseksi niissä.

Eliisa Suvanto [00:38:37]: Joo, sitä minäkin mietin, että totta kai sen vaihtoehtoisuuden alle voi laittaa sen, että tietyllä tapaa koko sen toiminnan kautta olemme pyrkineet miettimään ja haastamaan juuri niitä olemassa olevia taidekentän rakenteita, mutta myös taidekentän ulkopuolisia rakenteita. Ja sitten ehkä niiden paikkojen lisäksi olemme myös miettineet paljon sitä, miten se paikka saavutetaan, tai miten se matka sinne paikkaan on osa sitä kokemusta, ja mitä sitten taas siihen voi liittyä.

Anna Jensen [00:39:08]: Mutta sitten mielestäni on tosi kiinnostavaa, ja olen viime aikoina itse asiassa paljon puhunutkin eri ihmisten kanssa esimerkiksi juuri siitä paikan kokemuksesta, ja että miten se muuttuu sen kautta, kun sinne tuodaan taidetta. Ja mikä se paikan kokemus silloin on yleisölle, meille järjestäjinä, ja vaikka niille tekijöille. Usein yleisö ja myös osa tekijöistä voi kokea jonkun paikan tosi turvalliseksi, kun siellä tehdään taidetta, vaikka me tiedämme, että se ei ole sitä yhtään. Niin kuin esimerkiksi Space Invaders Autotalossa, missä tanssijat menivät siellä katolla, jonka tiesimme olevan täynnä isoja reikiä. Ja silti heidän mielestään ja yleisön mielestä tapahtuma on turvallinen, koska joku sen on järjestänyt. Että tavallaan se turvallisuuden...

Maija Kasvinen [00:39:49]: Illuusio, tai...

Anna Jensen [00:39:50]: Kyllä.

Maija Kasvinen [00:39:51]: Mutta jotenkin ajattelen, että tämä liittyy siihen kuraattorin rooliin ja siihen, että jonkun täytyy näennäisesti olla siellä se, joka on että "kaikki menee ihan hyvin".

Maija Kasvinen [00:40:00]: Jotenkin haluaisin puhua teidän kanssanne vielä siitä liittyen tähän 2020 Pori Biennalen ulkoasuun, eli silloin julkaistiin tämä Not to Sing Like a City Bird Sings -julkaisu...

Eliisa Suvanto [00:40:12]: Ja verkkoalusta.

Maija Kasvinen [00:40:13]: Verkkoalusta, anteeksi. Ja ilmeisesti alkujaan oli ollut tarkoitus, että te järjestätte tämän tapahtuman Reposaaressa. Tässä yhteydessä mietin sitä jotenkin, että kun tuntuu, että tosi iso osa taiteesta menee koko ajan sellaiseen ei-materiaaliseen suuntaan ja koko ajan tekstin rooli ja teorian rooli vain korostuu, vaikka välillä luullaan, että päästään siitä irti ja ollaan taas siellä materian puolella. Mutta ehkä suuremmassa mittakaavassa se teorian ja tekstin rooli on tosi korostunut. Haluaisitteko te kommentoida vielä jotenkin sitä, että mikä sitten on se materian rooli ja merkitys?

Anna Jensen [00:40:47]: En ihan tiedä, miten suhtaudun tähän ajatukseen siitä, että se teorian ja tekstin rooli on niin korostunut. En ehkä... tai sama, mikä on itselleni ongelma silloin, kun puhutaan taiteellisesta tutkimuksesta, että ehkä jollain tavalla ajattelen, että taide on aina tutkimusta ja meillä on vain siinä tutkimuksessa enemmän välineitä käytössä kuin monella muulla. Että se välittyy muinkin tavoin kuin tekstimuodossa. Ja sitten toisaalta taiteesta on aina kirjoitettu. Toisaalta taide myös on tekstiä. Että se ei mielestäni ehkä ole ihan niin yksioikoinen se jaottelu. Mutta se myös liittyy siihen, minkä takia se materiaali on tärkeä, ja ihan siis se materia. Samaan aikaan minusta on ilahduttavaa, että vihdoin viimein taiteessa on havahduttu siihen, että mekin käytämme eksessiivisesti materiaa ja että se ei ole jotenkin niin, että me voimme täältä taiteesta käsin kritisoida muiden kulutustottumuksia, koska me myös kulutamme ja tuhoamme ja tuotamme, ja taidetta on maailmassa ihan hirveästi ja sitä on ihan hirveästi liikaa, ja kukaan ei kohta enää tiedä, mitä kaikelle sille taiteelle tehdään. Mutta silti se, että sen avulla voimme antaa muotoja asioille, jotka ovat saavutettavia myös esimerkiksi niille, jotka eivät hakeudu tekstin, kirjoitetun tutkimustiedon tai tutkimuksen pariin... että jollain tavalla se, että käytämme materiaa tai tiloja, että voimme luoda niitä kokemuksia, joilla vaikutamme ihmisten ajatteluun ja myös käsitykseen maailmasta...

Eliisa Suvanto [00:42:24]: Ja myös ehkä enemmän jaettuja kokemuksia, tai mikä linkittyy myös siihen Reposaareen niin voimakkaasti, ja miksi ehkä sitten juuri sen näyttelyn, Biennaalin kohdalla se niin suuri pettymys, että sitä ei voitu toteuttaa. Kun siihen ehkä linkittyy niin voimakkaasti se, että se on toiminut... tai tämä kyseinen paikka on entinen Turun yliopiston ympäristötutkimuskeskus, mutta se toimi myös sellaisena tietynlaisena esittelykurssina, ajanjaksona, Aallon uusille opiskelijoille visuaalisen kulttuurin kontekstissa, missä ikään kuin tutustutaan toisiin, ehkä myös siihen koulutusohjelmaan, niihin sisältöihin. Ja se on toiminut tietynlaisena paikkana myös sen yhteisön muodostumisessa, ja linkittyy tosi voimakkaasti niihin muistoihin, mutta myös siihen yhteistyöhön, mitä siitä on tullut ja mikä meidänkin toiminnassamme on ollut sitten läsnä oikeastaan koko ajan. Tai ehkä juuri se laajennettu tekijyys, että meidän toimintamme ei ole vain meidän ydinryhmä, vaan myös nämä muut ihmiset. Niin sitten kun siinä oli niin paljon niitä merkityksiä, miten se on vaikuttanut toimintamme muodostumiseen, mutta myös siihen, miten ihmiset ovat ja kokevat, mitä he kokevat tilassa, tietyssä ympäristössä, tiettynä aikana, ja sitten tämä Biennaali oli ikään kuin myös mahdollisuus palata siihen ja ehkä tarkastella sitä etäämmältä.

Anna Jensen [00:43:51]: Koska se on ollut ihan äärimmäisen kiinnostavaa, kun on ollut monena vuonna mukana siellä, kun opiskelijat ovat tulleet Reposaareen ja ovat toteuttaneet siellä tietyn tyyppisiä tehtäviä, niin jotenkin nimenomaan se, että on tapahtunut niin pitkällä aikavälillä, niin siinä on tullut... siis se on esimerkiksi sellainen, mitä en olisi osannut kuvitella aikaisemmin, miten voimakas se paikan vaikutus on siihen, mitä tehdään. Jollain tavalla tietyt muodot, jotka toistuvat vuosikurssista toiseen niiden opiskelijoiden tekemisessä sen paikan vaikutuksesta, olivat ehkä se suurin motivaatio, miksi halusimme tehdä tämän. Että voimme avata tämän arkiston yleisölle ja sitä kautta tavallaan tehdä taas uudella tapaa näkyväksi sitä, miten taide tutkii ja mitä se voi olla.

Eliisa Suvanto [00:44:34]: Ja ehkä sitten se, että kun meillä niin moni projekti on perustunut myös siihen liikkuvuuteen ja siihen, että mennään aina uuteen paikkaan, niin sitten Reposaari on edustanut tietyllä tapaa jotain sellaista paikkaa, mihin myös palataan, mistä myös moni asia on lähtöisin. Siinä oli sen kaltaisetkin merkitykset.

Anna Jensen [00:44:50]: Ja sitten se oli myös ehkä otollinen tilaisuus haastaa vähän sitä, että me aikaisemmin jo puhuimme siitä, miten lokaalista on tullut vähän sellainen jonkinlainen trendikin kaiken sen globaalin rinnalla, mutta että usein se mielestäni tarkoittaa sitä, että jos on jotakin paikallisia biennaaleja tai muuta, niin sinne tulee vaikka kansainvälinen taiteilija tai taiteilijaryhmä, joka on siellä esimerkiksi kolme viikkoa. Sitten he tekevät jonkin tällaisen yhteisöstä ja paikasta lähtöisin olevan teoksen. Mutta se kolme viikkoa on itse asiassa aika lyhyt aika. Oli tosi kiinnostavaa tavallaan tuoda sen rinnalle sitten siihen biennaaliskeneen, vaikka se meidän Pori Biennale on eräänlainen... en tiedä voinko käyttää sanaa vitsi, mutta...

Eliisa Suvanto [00:45:33]: Ajattelin valebiennaalia. [nauraa 00:45:34]

Anna Jensen [00:45:34]: Niin, siis että se tavallaan tutkii myös sitä biennaalin konseptia. Niin kuitenkin tuoda myöskin sen nimen alle tällainen, missä se kesto on niin paljon pidempi. Ja että ehkä joku [?? 00:45:45] on siinä mielessä sellainen toinen sisartapahtuma tälle.

Eliisa Suvanto [00:45:53]: Ja sitten tuohon Reposaareen on ehkä pakko vielä, että mitä liittyi näihin pettymyksiin sen puitteissa, että se ei toteutunutkaan. Myös kerrankin yhteistyö sen paikan ja tilan suhteen, kun se oli siinä kohtaa tyhjillään, sujui poikkeuksellisen mutkattomasti, kunnes korona puuttui peliin.

Maija Kasvinen [00:46:15]: Olemme jo aika pitkään tässä jutelleet [nauraa 00:46:18], mutta haluaisin vielä lukea pienen pätkän siitä Not to Sing Like a City Bird Sings -julkaisusta viime vuodelta. Tämä on Miissa Rantasen tekstistä "Elämän ja kuoleman koulu".

Maija Kasvinen [00:46:32]: Hölynpöly on psykiatri Donald W. Winnicottin mukaan kontrolloimatonta sotkua. Winnicott näki uransa aikana kasapäin leikkiviä lapsipotilaita ja sohvalla makaavia aikuispotilaita, jotka kammoksuivat hölynpölyä. Heitä vaivasi pyrkimys järjestykseen. Hölynpölyn organisoinnin Winnicott tulkitsee defenssiksi, joka syntyy turvattomuuden kokemuksesta. Päämäärättömästä, vapaasta assosiaatiosta taas voi päätellä päinvastaista: turvallisissa puitteissa arvaamattomuus ei ole uhka.

Maija Kasvinen [00:47:04]: Winnicott ajattelee, että tie kontrolloivasta puolustuksesta luovaan harhailuun aukeaa, kun terapeutti hyväksyy potilaan sattumanvaraisen sotkun sellaisenaan kerta toisensa jälkeen. Terapeutin myötämielisessä huomassa potilaan rentous ja luottamus kasvavat. Sen jälkeen hölynpöly ei pelota, ja kaikesta voi tulla luovaa.

Maija Kasvinen [00:47:24]: Kuten terapeutin tehtävä on tarjota turvapehmuste neuroottiselle asiakkaalle, samoin taideopettajan kuuluu kannatella opiskelijaa uhkien läpi. Sarjakuvaopettaja Matti Hagelberg kirjoittaa: "Koulua ei olisi ilman oppilaita. Kaiken tulee alkaa ja päättyä heihin. Opettajan tehtävä on poistaa itsensä yhtälöstä, mutta ennen sitä saada oppilas uskomaan että hän on turvassa, eikä mitään pahaa voi ikinä tapahtua." Hölynpöly sekä taide kasvavat molemmat suojaisissa olosuhteissa.

Maija Kasvinen [00:47:54]: Tämä on minusta jotenkin tosi hieno ote, ja tavallaan kuvaa juuri sitä tasapainoilua niitten raamien ja epämääräisen sotkun välillä. Ja tästähän on puhuttu jonkun verran, esimerkiksi Jacques Rancière mielestäni kirjoitti tästä ja kuvasi sitä hienosti, että kuinka viedä oppilas metsän reunalle, ja siellä oppilas sai juosta vapaana ja etsiä oman polkunsa ja tiensä. Ja jotenkin ajattelen, että tuntuu siltä, että näissä teidän projekteissanne kyse on ollut vähän tällaisesta, että olette yrittäneet luovia sitä kaaosta sinne jotenkin järjestäytyneen rakenteen sisään.

Anna Jensen [00:48:30]: Kiitos, tuo oli tosi hyvä analyysi. Kyllä tuo oli mielestäni kiinnostava, mutta sitten kun olen itse miettinyt paljon sitä, mikä minusta on äärimmäisen tervetullut keskustelu, se turvallisemman tilan keskustelu, koska taiteessa mielestäni usein sillä taiteen vapaudella perustellaan ihan käsittämätöntä perseilyäkin. Mutta sitten näen sen myös jossain määrin mahdottomana taiteessa toteuttaa, koska taide ei voi mielestäni ikinä olla täysin turvallista. Emme me voi koskaan kontrolloida sitä, miten joku kokee jonkun teoksen, tai myöskään jos haluamme kuitenkin tarjota taiteilijoille tietyn määrän vapautta siihen meidän projektiimme... että vaikka perustelemme miten paljon, mitä haemme, niin he voivat tehdä jotain ihan muuta. Totta kai me voimme kieltäytyä esittämästä sitä, mutta esimerkiksi silloin, kun he menevät sinne katolle ja muuta, niin en minä tiennyt miten saan heidät pois sieltä. Ja silloin se ei ole turvallinen tila [nauraa 00:49:23]. Että tavallaan tuohan on jotenkin se risteyskohta, missä sitä toimii koko ajan, ja parhaimmillaan se on tosi palkitsevaa ja siitä saa hirveästi ahaa-elämyksiä ja uutta tietoa ja kokemuksen siitä, että näinkin voi tehdä. Ja pahimmillaan se voi olla tosi pelottavaa ja ahdistavaa.

Eliisa Suvanto [00:49:40]: Mutta ehkä vielä meidän toimintaamme sen linkittää, niin sitten tietysti se, että kun koetamme tehdä kollektiviisesti ja olla yhteydessä taiteilijoihin, eikä vain me kuraattorit, vaan myös että taiteilijat ja kaikki, jotka ovat projektissa mukana, keskustelevat keskenään ja jakavat ajatuksia ja ehkä sitten myös näitä tuntemuksia, niin sitten tietysti, että antaa mahdollisuuden keskustelulle, ja se keskustelu käydään ennen - toivottavasti - kuin sitten on se näyttely tai esitetään se taide. Tai tavallaan, että se keskustelu on ollut läsnä siinä prosessissa, vaikka siihen liittyisikin näitä asioita, mitä sanoit, että ei voi aina kaikkea ennakoida tai luoda sitä täysin turvallista tilaa.

Anna Jensen [00:50:21]: Joo, siis ihan ehdottomasti, kyllähän siinä on aina lähtökohtana se, että koko sen työryhmän pitää voida seistä sen kokonaisuuden takana. Mikä on mielestäni se vahvuus työryhmätyöskentelyssä, että silloin me oikeasti saamme aina useita näkökulmia siihen, mikä se kokonaisuus tulee olemaan.

Maija Kasvinen [00:50:39]: Kiitos tosi paljon.

Anna Jensen [00:50:40]: Kiitoksia.

Eliisa Suvanto [00:50:41]: Kiitos.

Loppujuonto [00:50:41]: Kuution jälkeen.