From Tornio with love

Kesäkuu 2025. Taideneuvoston kesäkokous Torniossa.

Tornion taidemuseon seinälle heijastuu huivipäisen naisen kasvot, takaapäin loistava maaginen pohjoisen valo paljastaa elämänkokemuksen tuoman itsevarmuuden ja ilkikurisen elämänilon. Malli voisi olla mistä päin maailmaa tahansa, mutta hän on Tornionjokilaaksosta. Hän on kotinsa keittiössä, juuri keittänyt kahvit valokuvaaja Jaakko Heikkilälle. Heikkilä siirtyy kertomaan New Yorkin Harlemissa kohtaamastaan miehestä, joka vain kutsui hänet kylään. Siitä sai alkunsa taas uusi kansainvälinen valokuvaprojekti. Heikkilän työtapa, kiireetön kuljeskelu ja ihmisten rauhallinen kohtaaminen, on samanlainen Kukkolankoskella, Venetsiassa, Brasiliassa tai Harlemissa. Paikallisuus ja globaali kietoutuvat hänen työssään luontevasti: valokuvat välittävät inhimillisyyttä, historiaa ja identiteettiä ilman stereotypioita tai matkakuvituksen sävyjä. 

Valokuvateos: Jaakko Heikkilä, Sarjasta Viattomia rantoja, Coney Island, New York, 2001

Jaakko Heikkilän työt ovat toki uniikkeja, mutta ilmiö ei ole: ympäri Suomea työskentelee maailmankansalaistaiteilijoita, joiden työ liikkuu globaalissa verkossa, joskus kulkematta Helsingin kautta lainkaan. Samoin eri puolilla Suomea on taidetapahtumia ja -ilmiöitä, jotka herättävät huomattavaa kansainvälistä kiinnostusta. 

Taidepolitiikassa alueellisuus ei tarkoita paikallisuutta tai ole vastakohta kansainvälisyydelle. Alueellisen ammattitaiteen tavoitteet ovat usein paljon enemmän kuin yhteisöjen koheesion ja paikallisylpeyden vahvistaminen. Taiteella rakennetaan kansainvälistymistä, merkitystä ja liiketoimintaa.
Tällä hetkellä suomalaisen taidepolitiikan instrumentit eivät aina tunnista alueilla syntyviä kansainvälisiä ilmiöitä ja eivät siksi pysty tukemaan niitä optimaalisesti. Tämä on kuitenkin ratkaistavissa. Siihen tarvitaan verkostoja, taiteen asiantuntijuutta, joka tunnistaa myös taiteen tekemisen olosuhteet eri puolella Suomea, sekä rohkeutta investoida isosti. 

Kulttuurinedistäminen on elinvoimakeskusten tehtävä

Vuoden 2026 alussa siirrymme rakenteeseen, joka kokoaa aluekehittämistä uusiin elinvoimakeskuksiin ja taide- ja kulttuuritehtäviä Taide- ja kulttuurivirastoon. On tärkeää alusta alkaen varmistaa, ettei muutos ole vain hallinnollinen, vaan ajattelutavan muutos: taide on osa elinvoimaa, ei sen jälkeen tuleva lisä. Elinvoima voi olla kansainvälistä tai paikallista ja ehdottomasti myös molempia.

Elinvoimakeskusten tehtävä on rakentaa ja vahvistaa alueen vetovoimaa, ja tässä taide on keskeinen tekijä. Taide luo tunnettuutta, joka ei perustu kilpailuun metropolien kanssa vaan omaleimaisuuteen ja omaan ääneen. Lisäksi taideilmiöissä piilee liiketoimintapotentiaalia, jota ei vielä osata systemaattisesti tunnistaa. 

Kansainvälisiä menestystarinoita syntyy kyllä, mutta usein ne ovat liiaksi sattuman varassa. Taiteen edistämiskeskus ja Business Finland kehittävät yhdessä kasvupolkuja, jotka tukevat suunnitelmallista kansainvälistymistä ja kasvua. Mahdollisuuksia syntyy kaikkialla Suomessa, ja siksi elinvoimakeskusten vahvempi rooli kulttuurin edistämisessä on erittäin tervetullut.

Suomen vahvuus ei kuitenkaan ole vain siinä, että täältä viedään taidetta maailmalle. Suomi voi myös toimia taiteen kansainvälisenä solmukohtana, kuten Mäntän kuvataideviikot, joiden ympärille rakentunut ekosysteemi vetää puoleensa kansainvälisiä kuraattoreita ja taiteilijoita. Tai kaustislainen viulunsoitto, joka on kulkenut laajalti maailmalle, ja skaalautuu aina uuden sukupolven päästessä kiinni näppäripedagogiikkaan. Sen suurin taloudellinen ja sivistyksellinen potentiaali on edelleen Keski-Pohjanmaalla.

Nämä esimerkit osoittavat, että kansainvälisyys ei ole pelkkää vientiä. Se on kykyä olla houkutteleva, kiinnostava ja verkostoja kokoava taideympäristö, ja juuri siinä Suomella on mahdollisuus olla vahva. Siihen pitää vain uskoa ja investoida tarpeeksi.

Kansainvälisten solmukohtien vahvistamisessakin tarvitaan elinvoimakeskusten ja taidepolitiikan yhteistyötä.  

Taiteen alueelliset erot syntyvät olosuhteista

Työllistyminen taiteen parissa on kasvukeskusten ulkopuolella vaikeampaa, ei siksi että taiteen taso olisi heikompi, vaan koska taide on eri puolilla Suomea hyvin eriarvoisessa asemassa.

Kun keskustelemme “alueellisista eroista”, emme tarkoita taiteen laadun vaihtelua. Laadun erot eivät ole aluepohjaisia. Erot syntyvät olosuhteista: siitä, millaista infrastruktuuria, yhteisöllisyyttä, sparrausta, tuotantotilaa ja toimivia verkostoja on käytettävissä. Miten taidetta arvostetaan alueella ja miten päätöksentekijät uskaltavat kytkeä sen alueen elinvoimaan.

Olennaista on myös se, miten kulttuuri tunnistetaan alueen ohjelmissa: onko se osa elinvoimaa, sivistystä vai vapaa-aikaa? Tunnistetaanko sen sisällä taide vai typistetäänkö kulttuuri pelkäksi mökkikulttuuriksi. Itseäni harmittaa vaikkapa se, että Orpon hallituksen Itäisen Suomen ohjelmassa taide loistaa poissaolollaan. Metsä- ja biotalouden rinnalla juuri taiteen kautta syntyvät ilmiöt ja tapahtumat voisivat vahvistaa strategisesti tällä hetkellä tärkeimmän alueemme elinvoimaa ja myös turvallisuutta.

Suomalaisen taiteen haaste on myös se, että laatu määritellään liian kapeasti. Samalla jää huomaamatta ilmiöitä, joista kansainvälinen kiinnostus on huomattavaa, mutta jotka eivät näytä valtavirran maun mukaisilta.

Tässä Taide- ja kulttuuriviraston organisoiman vertaisarvioinnin rooli kasvaa. Sen tehtävä ei ole portinvartijana valita, mikä on universaalia laatua, vaan avata näkymiä laajemmin: nähdä erilaiset taiteen muodot, erilaiset yhteisöt ja erilaiset ammatillisuuden tavat. Moninaiset taiteilijataustat ovat jo nyt läsnä kaikkialla Suomessa – usein jopa vahvemmin reunoilla kuin kasvukeskuksissa. 

Viime vuosien vaikuttavimmat taidekeskustelunikin olen käynyt pääkaupunkiseudun ulkopuolella: savupirtissä Konnevedellä, Seinäjoen vanhan mielisairaalan pihalla, Saamelaisalueen koulutuskeskus SOGSAKissa, yöttömänä yönä Kittilän Kaukosen kylässä Hiljaisuus-festivaalilla. Pääkaupunkiseudulla voisimme oppia sieltä, miten kaikkia osallistetaan taidekeskusteluun: sitouttamalla vapaaehtoistyöhön, rakentamalla paikallisylpeyttä taiteen kautta, antamalla mahdollisuuksia kaikille tulkita taidetta omista lähtökohdistaan, vapaasti ja rohkeasti.

Samaan jatkumoon kuuluvat vahvasti vaikkapa samalla sekä paikkasidonnainen että kansainvälinen Kuopion ANTI – Contemporary Art Festival, joka muuttaa koko kaupungin näyttämöksi ja pakottaa näkemään arjen toisesta kulmasta. Tai pietarsaarelaistaustaisen Quynh Tranin kirja Skugga och Svalka, joka kertoo vietnamilaisveljesten unelmista pikkukaupungissa Pohjanmaalla. Nämä teokset ja tarinat muistuttavat, että suomalainen taide ei ole homogeeninen, eikä se rakennu vain keskuksissa. Se on kerrostunutta ja liikkuvaa, ja sen kokee merkitykselliseksi juuri siellä, missä sen kohtaa.

Vaikka taide olisi vierasta tai etäännyttävääkin, siitä on oikeus keskustella. Näin rakennetaan yhteistä tarinaa, ja sitä elinvoima myös käytännössä on: yhteisöllisyyttä, joka syntyy ihmisistä itsestään.

Taide syntyy paikassa, mutta suunta on aina pidemmälle

Taide ei pysy paikallaan, mutta ei sen tarvitse jättää lähtöpaikkaansa taakseen ollakseen elinvoimaista tai kansainvälisesti kiinnostavaa. On vahinko, jos taide karkaa maailmalle ilman, että me Suomessa olemme ymmärtäneet sen merkityksellisyyttä.

Jaakko Heikkilän taide ei selittele suomalaisuutta, vaan kertoo tarinoita, jotka resonoivat kaikkialla. Teokset kantavat mukanaan jokilaakson valoa, pienten kylien elämänrytmiä ja kahvipöytäkeskusteluja. Toisaalta hän on kuvannut vähemmistökansoja valtaväestön keskellä tai merenrantoja ympäri maailman.

Taide kuuluu elinvoiman ytimeen. Se avaa reittejä, joita emme muuten näkisi, ja kulkee rohkeammin kuin yksikään strategia. Elinvoimaa syntyy siitä, että osaamme nähdä paikallisessa maailman ja maailmassa paikallisen. Se voi olla tämän maan todellinen vahvuus ja kilpailuvaltti.