Arvopohjainen realismi on muuttunut arvojen ohitukseksi

Alexander Stubbin lanseeraama arvopohjainen realismi tarkoittaa politiikkaa, jossa päätösten tulisi olla yhtä aikaa moraalisesti perusteltuja ja käytännöllisiä. Vaarana on, että raadollisessa maailmassa realismista tulee itseisarvo ja arvot joutuvat aina väistymään. 

Suomessa taiteen vapautta ei toistaiseksi rajoiteta, mutta kansainvälinen kehitys synkentää näkymiä. Taiteen vapauden kaventaminen on yleistynyt totalitaristisissa valtioissa ja Trumpin Yhdysvalloissa. Joissakin Euroopan maissakin on jo nähty poliittisia nimityksiä kulttuuri-instituutioihin, rahoituksen ehdollistamista ja hallitukselle myönteistä kulttuuripolitiikkaa suosivia linjauksia. 

Suomessa uhka on ainakin toistaiseksi toisenlainen mutta silti vakava. Taiteen arvoa ei nähdä osana yhteiskunnan arvopohjan rakentamista. Kun taide irrotetaan arvokeskustelusta, myös arvopohjainen realismi menettää sisältönsä.

Tätä kehitystä ennakoivat jo 1900-luvun kriisiajan ajattelijat. Kahdeksankymmentä vuotta sitten Olavi Paavolainen kuvasi Synkässä yksinpuhelussaan (1946), kuinka kriisiaikana ajattelu kaventuu ja taide alistetaan tarkoituksenmukaisuuden palvelijaksi. 

Paavolaisen aikalainen Oswald Spengler tarkasteli samaa ilmiötä laajemmassa mittakaavassa. Hänen mukaansa kulttuurien murrosvaiheessa arvot eivät katoa äkillisesti vaan korvautuvat vähitellen tehokkuudella, tekniikalla ja hallinnalla. Kun tarkoituksenmukaisuudesta tulee ylin mittari, moraali alkaa joustaa ja ”tarkoitus pyhittää keinot” -ajattelu normalisoituu. Tästä seuraa ketjureaktio: alkuperäisyys ja henkinen rohkeus väistyvät, keskinkertaisuudesta tulee normi ja kulttuurinen juurettomuus lisääntyy.

Spenglerin mukaan tässä vaiheessa taide ei enää toimi arvojen kyseenalaistajana tai merkitysten avaajana vaan muuttuu välineeksi, jonka arvo on todistettava hallinnollisin ja taloudellisin perustein. Kulttuuri muuttuu sivilisaatioksi, jossa arvot eivät enää ohjaa toimintaa vaan legitimoivat sen jälkikäteen. Realismista tulee hallintaa, ei moraalista harkintaa.

Juuri näin tapahtuu Suomessa nyt: taidetta ohjataan talouden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin välineeksi. On ymmärrettävä, että kuitenkaan taiteen arvoa ei voi mitata vain ulkoisilla tunnusluvuilla.

Taide on yhteiskunnan omaääninen, moniarvoinen peili. 

Jos taiteen syvintä olemusta ei ymmärretä tai tunnusteta, yhteiskunta luopuu ehkä ainoasta foorumistaan, jossa moniääninen, rehellinen ja syvällinen julkinen keskustelu olisi mahdollista. Kärjistäen tai ilkikurisesti, sekä myötä- että vastakarvaan silittäen. Taide on muutosvoima. 

Mikäli taide alistetaan taloudellisen tehokkuuden tai kapean, nationalistiseen hengenkohotukseen nojaavan turvallisuuskäsityksen palvelukseen, menetämme myös sen olennaisen turvallisuusvaikutuksen. Taiteessa turvaa rakentavat kannatteleva suhde, symbolinen etäisyys, toimijuus, kuuluminen ja hallittu epävarmuus. Kun taiteen tila kapenee, yhteiskunnan kyky käsitellä ristiriitoja heikkenee ja reagointi muuttuu yhä impulsiivisemmaksi.

Spenglerin hengessä voisi sanoa, että olemme siirtymässä aikaan, jossa osaamme tuottaa kuvia ja tekstejä, mutta emme arvoja. Uhkakuva on yhteiskunta, joka kyllä hallitsee tietoa, dataa ja tehokkuutta, mutta ei kykene perustelemaan, miksi mikään niistä merkitsee mitään. Silloin turvallisuus muuttuu vain kontrolliksi ja realismi vain reagoinniksi.

Jatkuvat leikkaukset taiteen määrärahoihin viestivät, ettei kulttuurin ja sivistyksen yhteiskunnallista merkitystä ymmärretä. 

Myös vallanpitäjät itse voisivat ammentaa taiteesta johtajuutta, tulevaisuusajattelua ja vaihtoehtoisia maailmankuvia. Kun puhumme yhteiskunnan tulevaisuudesta, ilmastosta, teknologiasta tai turvallisuudesta, taiteen on oltava mukana keskustelussa muiden sektoreiden rinnalla, ei niiden jälkeen.

Vapaa taide ei koskaan ole sidottu vain yhteen arvomaailmaan tai kapean ideologian pönkittäjäksi, ja juuri siksi sen on puhuteltava ideologisen ja poliittisen kartan kaikkia puolia. Taide rakentaa yhteistä arvopohjaa sielläkin, missä vastakkainasettelu katkaisee keskustelun. Ilman tätä pohjaa Suomi kadottaa suuntansa.