Artikkeli

Taiteen valtionpalkinto 2021: Haastattelussa sarjakuvataiteilija Tiitu Takalo | Artikkeli

Taiteilijan ammatin kuormittavuus ajaa mielenterveysongelmiin, sanoo sarjakuvataiteilija Tiitu Takalo. Takalo sai vuoden 2021 sarjakuvataiteen valtionpalkinnon.

Mikä sai sinut ryhtymään taiteilijaksi? Mikä saa sinut tekemään taidetta?

Piirtäminen on aina ollut minulle yksi helpoimmista ja luontevimmista tavoista ilmaista itseäni. Lapsena minulle luettiin Tammen kultaisissa kirjoissa ilmestynyt kuvakirja, Walt Disneyn Pupuvaari Pitkäkorva. Se muutti elämäni. Tavoitteet oli asetettu, halusin tulla isona Pupuvaariksi. Taiteilijaksi. Halusin vastata ystäväkirjan kysymykseen unelma-ammatista: taiteilija. Muistan ystäväni vastustuksen. Taiteilija ei kuulemma ollut oikea ammatti. Tampereen lasten ja nuorten kuvataidekoulussa opin, että ystäväni oli väärässä. Kuviskoulun opettajat olivat ammatiltaan taiteilijoita. Se oli tärkeä havainto. Taiteilijoita oli oikeasti olemassa ja minustakin voisi siis tulla sellainen.

Sarjakuvataiteilija minusta tuli sarjakuvia lukemalla. Sarjakuvan kieli tuntui, ja tuntuu yhä, taianomaiselta. Kuinka peräkkäin asetuista yksittäisistä kuvista syntyy sujuva kertomus. Se on taikuutta.

Luin sarjakuvia paljon jo lapsena. Piirsin myös paljon, mutta en ollut kiinnostunut kirjoittamisesta. En ollut koulussa kiinnostunut oikeastaan mistään muusta kuin kuvaamataidosta ja lukion jälkeen pääsin ammattikorkeakouluun opiskelemaan kuvataidetta. Taidekoulussa opiskellessani aloin ystävieni kanssa tehdä omaa sarjakuvalehteä. Painoimme sen pienessä painoliikkeessä. Jokainen maksoi yhtä suuren osuuden painolaskusta ja sai yhtä paljon lehtiä. Noihin aikoihin aloin ymmärtää, että sarjakuva kannattaa myös käsikirjoittaa. Aloin harjoitella tekstintuottamista. Ostin ruman ruutuvihkon. Ruman sen vuoksi, ettei minulla tulisi kiusausta piirtää sinne. Aloin yksinkertaisesti kirjoittaa, aivan kuten olin jo lapsena aloittanut piirtämään, ilman sääntöjä tai rajoituksia, pelkästään ajankuluksi tai kirjoittamisen ilosta. Vihkoihin, joita lopulta kertyi kymmeniä, syntyi ideoita ja käsikirjoituksia lyhyisiin sarjakuvanovelleihin.

Näitä käsikirjoituksia piirsin sarjakuviksi, joita tarjosin, oman lehtemme lisäksi, julkaistavaksi muihin pienkustannelehtiin. Oikea sarjakuvakustantamo julkaisi kokoelman näistä sarjakuvanovelleista kolme vuotta sen jälkeen, kun olimme aloittaneet oman lehtemme julkaisemisen. Olin valmistunut taidekoulusta kuvataiteilijaksi, mutta ensimmäisen sarjakuva-albumini ilmestymisen aikoihin aloin käyttää itsestäni ammattinimikettä sarjakuvataiteilija.

Taiteeni syntyy aina tarpeesta kuvata jokin tapahtuma, muisto tai tunne. Oma kokemukseni tai jonkun toisen, mutta kertomisen tarve on aina omani. En milloinkaan ajattele, mitä joku oletettu lukija mahtaisi haluta lukea enkä haaveile teokseni muuttavan lukijaa tai hänen ajatusmaailmaansa. Sarjakuvien tekeminen on työlästä ja aikaa vievää. En voi pitää työskentelymotivaatiota yllä jonkun toisen lukuinnostusta kuvittelemalla. Lähtökohtana pitää olla aina oma motivaatio ja into kyseisen tarinan kertomiseen.

Usein jotkut tapahtumat tai kokemukset eivät jätä minua rauhaan ja niistä alkaa, kuin varkain, syntyä käsikirjoitus. Ja lopulta olen pisteessä, jossa minun on pakko piirtää käsikirjoitus sarjakuvaksi, sillä se tukkii pääni sisäistä ”tulostusjonoani”. Olenkin joskus sanonut, että tapani käsitellä esimerkiksi omia kokemuksiani tai maailman tapahtumia on piirtää ne sarjakuviksi. Kun joku toinen maalaa taulun, säveltää kappaleen tai kirjoittaa biisin tai näytelmän, minä piirrän sarjakuvan. Sarjakuva on minun kieleni.

Millainen merkitys valtionpalkinnon saamisella on sinulle?

Ilahduin ja hämmennyin palkinnosta. On pakko myöntää, palkintosumma lisää taloudellista turvallisuuden tunnettani. Hämmennyin, koska en uskonut saavani koskaan Suomen valtiolta tällaista tunnustusta. Kysymys ei ole siitä, että ammatillinen itsetuntoni olisi heikko, sillä näin ei ole, vaan kysymys on käsityksestäni tästä valtiosta. Olen saanut Taiteen edistämiskeskuskelta, eli valtiolta, kyllä apurahoja, mutta tietysti vain kun olen niitä itse anonut. Pitääkö minun nyt muuttaa käsitystäni tästä valtiosta?

Mikä olisi tällä hetkellä toimivin keino edistää taidetta?

Mikään ei edistä taidetta yhtä hyvin kuin hyvä taide. Toimivin keino tähän olisi mielestäni edistää taiteilijoiden hyvinvointia. Myytti tuskissaan riutuvasta taiteilijasta on aika rikkoa. Pahoinvoiva taiteilija ei tee kovin hyvää taidetta ja jos tekeekin, miten hyvin hän työskentelisikään, jos asiat olisivat paremmin! Kuvataiteilijan, jollainen koulutukseltani siis olen, elämässä suurin stressin aiheuttaja lienee taloudellinen epävarmuus ja suoranainen köyhyys. Apurahat, jos sellaisia saa, toki hetkellisesti parantavat tilannetta, mutta silloinkin kaiken aikaa mieltä kalvaa huoli tulevaisuudesta, taloudellisesta tyhjyydestä, johon mäjähtää heti apurahakauden päätyttyä.

Taiteilijoiden stressioireet tai mielenterveysongelmat eivät johdu siitä, että he olisivat erityisen herkkiä, vaan siitä, että alamme on todella kuormittava ja ruokkii kaiken aikaa kilpailua ja vertailua muihin. Työaikalain pykälätkin on pakko unohtaa, kun työn määräaika lähestyy. Työ on vain saatava valmiiksi ja sen on oltava hyvä. Siinä rääkissä helposti ihminen sairastuu.

Taiteen edistämisen välineenä toimisi siis mielestäni taiteilijan taloudellisen turvallisuuden ja mielenterveyden turvaaminen. Tämä on toki taiteentekijän näkökulma.

Mikä on taiteilijan ja taiteen asema yhteiskunnassa?

Kerran Helsingin sarjakuvafestivaaleilla minulta kysyttiin, miten sarjakuva voisi edistää nuorten mielenterveyttä. Melkein suutuin. Nuorten mielenterveyden edistämien ei ole taiteen tehtävä, vaan nuorten mielenterveyspalvelujen. Taiteella on itseisarvo. Sen ei tarvitse tuottaa rahaa, olla millään tavalla hyödyllistä tai edistää kenenkään mielenterveyttä, ei edes taiteilijan itsensä. Taiteen pitää saada olla täysin järjetöntä ja tuottamatonta.

Taiteen tehtävä yhteiskunnassa voi olla kuin sen lapsen, joka huutaa: keisarilla ei ole vaatteita! Taide voi ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kertoa totuuden. Vaikkei moni muu uskaltaisi. Toisinaan huutamalla. Joskus kuiskaamalla. Se ei välttämättä paranna kuitenkaan itse taiteen asemaa yhteiskunnassa. Toki taide voi olla myös lähes mitä tahansa muutakin, vaikka Punahilkan isoäidin tohvelit tai lehti, johon taiteilija on piirtänyt juomansa kahvikupit.

Taiteilija on ahkerasti töitä paiskiva, koulutettu ammattilainen, joka ei saa työstään palkkaa vaan hän anoo erilaisilta säätiöiltä, kunnalta tai valtiolta muutamia kertoja vuodessa rahaa, jotta saisi työtään tehtyä. Hakijoita on aina enemmän kuin saajia. Taiteilijan työn tulokset ovat julkisia, taideteos on periaatteessa valmis vasta kun joku näkee, kuulee tai muuten kokee sen. Taiteilijan työ on aina arvostelun alaisena. Taiteilijan asema yhteiskunnassa on siis todella erikoinen ja kuormittavakin.

Millaisia terveisiä haluaisit taidekentän toimijana lähettää päättäjille?

Terveiseni päättäjille: perustulo! Taiteilijan työhuone on maksullinen työpaikka. Taiteilija maksaa itse vuokran, työkalut, taidetarvikkeet, suojaimet, työvaatteet ja kaikki muutkin työhön liittyvät kulut, näyttelyitä pitävä taiteilija vielä lisäksi galleriavuokria ja usein vielä tarjoilut avajaisissakin. Ei taiteilija voi lomauttaa itseään apurahakausien väliseksi ajaksi. Jos kustannussopimus on solmittu tai näyttelyaika saatu, töitä on paiskittava, oli apurahaa tai ei. Työttömän työnhakijan pitäisi olla työvoimien käytettävissä. 12-tuntista työpäivää deadlinepaniikissa tekevä taiteilija ei taida olla. Miten taiteilijan pitäisi elää ja maksaa työnsä? Taideteosten myynti ei ole vastaus, sillä taidetta ostetaan paljon vähemmän kuin ihmiset uskovatkaan. Erityisesti pääkaupungin ulkopuolella myynti on vähäistä. Omalla alallani kustantajien maksamat tekijänpalkkiot vastaavat ehkä kuukauden työtä, eivät suinkaan sen kolmen vuoden, joka sarjakuva-albumin piirtämiseen menee.

Lisäksi julkinen terveydenhoito, esimerkiksi mielenterveydenhoito, pitää saada toimimaan paremmin. Ilman työterveyttä, jollaista meillä taiteilijoilla ei tietenkään ole, mielenterveyden ongelmien hoito on vaikeaa. Julkisen terveydenhuollon mielenterveyspalvelut ovat ylikuormittuneita eikä psykiatrille saa edes aikaa. Hoitoon ei yksinkertaisesti pääse. Paitsi jos on varaa maksaa yhteensä yli 400 euroa yksityisen lääkärin lausunnosta, jonka tarvitsee esimerkiksi Kelan tukemaa psykoterapiaa varten. Monella taiteilijalla ei ole siihen varaa. Liian monen taiteilijan mielenterveyden ongelmat pitkittyvät tai jäävät hoitamatta.

Julkaisemme Taiken verkkosivuilla juttusarjan, jossa haastatellaan vuoden 2021 taiteen valtionpalkinnon saajia. He pohtivat haastatteluissa taiteilijuuttaan ja taiteen asemaa yhteiskunnassa.