Jaossa rahaa, valtaa ja vastuuta

Olen viime aikoina miettinyt paljon, mitä valta tarkoittaa taiteen kentällä. Erityisesti silloin, kun sitä käyttää muiden työn mahdollistamiseen vaikkapa apurahahakemuksia arvioidessa ja rahaa jakaessa. Toimikuntatyö opettaa, että valta ei ole vain päätöksentekoa, vaan myös vastuun kantamista alan tulevaisuudesta ja kehityksestä sekä siitä, millaisia arvoja päätöksillä välitetään.

Oman vallan tunnistaminen ja tunnustaminen ei ole aina helppoa, mutta toimikuntatyössä valta on hyvin konkreettista. Luottamustehtävään valinta ja sen vastaanottaminen asettaa arvioijan jo itsessään valta-asemaan hakijoihin nähden. Valta näkyy ulospäin siinä, kenen työtä pidetään merkittävänä, kenen taiteen muoto tunnistetaan ja kenelle annetaan mahdollisuus aloittaa tai jatkaa. Pienetkin valinnat kertautuvat: esimerkiksi sanat “laatu”, “meriitit” tai “uudistumiskyky” voivat merkitä eri ihmisille eri asioita.

Vastuu alkaa oikeastaan siitä hetkestä, kun ottaa luottamustehtävän vastaan. Työssä ymmärtää helposti, että jokainen puoltava päätös tai asiantuntijalausunto koskettaa toisen ihmisen työtä ja toimeentuloa. Apuraha on monelle enemmän kuin taloudellinen tuki – viesti siitä, että työ nähdään ja arvostetaan. Siksi arvioinnin ytimessä on kuunteleminen: kyky asettua toisen taiteen äärelle ilman kiirettä ja ennakkokäsityksiä. Tietenkin huomionarvoista on, että musiikkitoimikunta ei aina päätä suoraan, kuka saa rahaa ja kuka ei, vaan osa asioista etenee toimikunnan antamalla lausunnolla eteenpäin. Mutta myös pelkkiä asiantuntijalausuntoja antaessa käytetään valtaa.

Arviointityössä pyrin muistamaan, että jokainen hakemus on jonkun tarina. Kaikkia ei voi tukea, mutta kaikkia voi kohdella reilusti. Reiluus ei tarkoita täydellisyyttä, vaan tietoista pyrkimystä tunnistaa omat rajat ja vinoumat, jotka voivat olla myös tiedostamattomia. Se vaatii jatkuvaa ajan hermolla olemista, keskustelua muiden toimikuntalaisten kanssa eikä vain omaan genreen jumittumista.

Valtaa on myös rakenteissa

Valta ei ole yksin arvioijalla tai päättäjällä. Sitä on myös rakenteissa: kriteereissä, ohjeissa ja tavoissa, joilla tukemisen arvoista taidetta määritellään. Valta ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti. Sitä on eniten niillä, jotka saavat määritellä, millaisia taiteen muotoja pidetään tukemisen arvoisina. Myös kielen ja tradition tasolla valta on läsnä: millä sanoin hakemus on kirjoitettu, mitä sanoja päätöksentekijät ymmärtävät ja millaisia taustoja he pitävät uskottavina.

Joillakin on helpompi pääsy järjestelmään, sillä he tuntevat hakukulttuurin, osaavat hakemuksissa käytettävän kielen sekä pystyvät kuvamaan omaa taidettaan konkreettisestikin. Toisille koko prosessi voi olla vieras tai raskas. Tätä rakenteellista etumatkaa tulee arviointityössä tarkastella kriittisesti ja se tulee tunnistaa. Se ei tarkoita, että hakija ei olisi tervetullut hakemaan, vaan että kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia tulla kuulluksi.

Niukkuus tekee päätöksistä vaikeita. Kun resursseja on rajallisesti, on helppo kokea, että arviointi ja rahanjako on kilpailua. Mutta todellisuudessa kyse on yhteisestä vastuusta: miten käytämme rajalliset varat niin, että taidekenttä pysyy monimuotoisena ja elinvoimaisena? Vastauksia ei ole valmiina, mutta kysymysten esittäminen on pakollista.

Paras arvioija osaa kuunnella

Lopulta apurahajärjestelmä rakentuu luottamuksesta siihen, että päätöksiä tekevät ihmiset toimivat rehellisesti ja perustellusti. Luottamus syntyy avoimuudesta: siitä, että kriteerit ja prosessit ovat näkyviä ja että päätöksiä voi tarvittaessa kyseenalaistaa. Vastuunkanto on myös mielestäni helppoa, sillä tekemistä ja jääviyksiä säätelee hallintolaki. Oman mahdollisen jääviyden tunnistamiseen on siis olemassa selkeä säännöstö.

Olen huomannut, että paras arvioija ei välttämättä aina ole se, jolla on eniten tietoa, vaan se, joka osaa kuunnella. Nöyryys ja uteliaisuus ovat osa vastuullista vallankäyttöä. Kun tunnustaa oman näkökulmansa rajallisuuden, pystyy paremmin näkemään toisen työn merkityksen.

Ensi vuonna hakemusten arviointiprosessi tulee muuttumaan toimikuntauudistuksen myötä. Asiantuntijat hakemusten vertaisarviointiin kootaan jatkossa hakukohtaisiin asiantuntijapaneeleihin, joita varten perustetaan asiantuntijapankki. Siirtymävaihe on historiallinen ja myös vallan uusjaon kannalta mielenkiintoinen, sillä nykyisellä toimikuntajärjestelmällä on toimittu vuodesta 1968.

Valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Hyvin käytettynä valta on vastuuta teoista, sanoista ja hiljaisuudesta. Ja ehkä tärkeintä on, että muistamme jatkuvasti kysyä: kenen ääntä kuulemme, ja kenen ääni vielä puuttuu? Taiteen tukeminen on yhteinen tehtävä. Kun jaamme valtaa ja vastuuta tietoisesti, luomme perustaa järjestelmälle, joka ei vain jaa rahaa vaan rakentaa suomalaisen kulttuurin tulevaisuutta.