Taiteen ja kulttuurin barometri: Taiteilijat tarvitsevat yhteisiä linjanvetoja ja tukea urapolkunsa eri vaiheissa

Taiteilijoille suunnattuun kyselyyn sekä vertaisarvioijille suunnattuun kyselyyn perustuvia tuloksia tilaisuudessa esittelivät Minna Ruusuvirta ja Emmi Lahtinen Cuporesta.

Taiteilijoiden työn rahoitus ja taiteilijoiden asema työmarkkinoilla ovat hyvin monimutkaisia kokonaisuuksia, joiden kehittäminen vaatii barometrivastausten mukaan rakenteellisia muutoksia, kuten rahoituksen lisäämistä ja monipuolistamista sekä joustavuutta erilaisten työllistymistapojen yhdistämiseen. Kommenttipuheenvuoron koko barometriraporttien sarjasta piti kulttuuripolitiikan professori Miikka Pyykkönen Jyväskylän yliopistosta. Oman puheenvuoronsa lisäksi hän keskusteli uusimman barometrin tuloksista Tampereen yliopiston tutkijan Kaisa Murtoniemen kanssa. 

Edellämainitut puheenvuorot ovat katsottavissa tallenteina.

Tilaisuuden lopuksi barometrin tuloksista keskustelivat eri taiteenaloilla työskentelevät taiteilijat. Mukana keskustelussa olivat elokuvaohjaaja ja -tuottaja John Webster, muusikko, säveltäjä, musiikki- ja laulupedagogi Aija Puurtinen, kuvataiteilija Rauha Mäkilä ja kirjailija JP Koskinen. Keskustelua moderoivat johtaja Johanna Tuukkanen Cuporesta ja taiteen tukemisen päällikkö Henri Terho Taikesta.

Taiteilijoita yhdistävänä tekijänä oli se, että he olivat oman taiteilijan työnsä ohessa toimineet myös vertaisarvioijina sekä valtion tai alueiden taidetoimikunnissa että säätiöissä ja rahastoissa. Jokainen heistä oli myös itse hakenut apurahaa usein uransa aikana. Toinen keskustelun vetäjistä, Johanna Tuukkanen, on myös taustaltaan taiteilija ja vertaisarvioija.

Taiteilijoiden tuen tarpeet urapolun eri vaiheissa vaihtelevat

Keskustelijat haastettiin alussa pohtimaan apurahajärjestelmän kehittämistä: Miten se tukisi entistä enemmän taiteilijan urapolun eri vaiheita. Keskustelijat olivat itsekin tunnistaneet taiteilijan uran monipolvisuuden ja erilaiset tuen tarpeet uran eri vaiheissa. Kirjailija JP Koskinen kuvaili vaiheita seuraavasti: Lähtö on aina vähän kivulias, keskikohta suurta nousua ja loppu taistelua. 

Jokaisen mielestä taiteilijoiden työn tukemisen tarve on erilainen näissä vaiheissa. JP Koskisen mielestä uran keskivaiheilla taiteilijoita tulisi tukea pitkillä apurahoilla. – Siinä vaiheessa tehdään työn ydin, silloin täytyisi työrauhan olla mahdollisimman pitkä. Uran alkuvaiheessa lyhyt apurahoitus toimii hänen mielestään, sillä silloin taiteilijalla on näytön paikka. Uran loppuvaiheessa tuen tarve on Koskisen mukaan myös ilmeinen ja myös armollisuutta tarvitaan. 

– Kun on tehnyt montaa työtä yhtä aikaa ja ikää tulee, niin loppu lähestyy nopeammin kuin keskivertoihmisellä. Taiteilijaeläke on kuitenkin apurahaan verrattuna kehykseltään ja lukumäärältään eri asia kuin apurahat.

JP Koskinen kertoi myös esimerkin, miksi pitkät apurahat ovat merkittäviä taiteilijoille ja miksi niihin kannattaa panostaa.

– Meillä on yksi tapaus loistavasta taiteellisesta urasta ja Suomen pisimmästä apurahasta. Sehän on tietysti Sibelius, joka sai senaatilta ensimmäisen apurahansa vähän päälle 30-vuotiaana. Se oli muistaakseni kymmenvuotinen ja kun se loppui, niin se muutettiin eläkkeeksi, jota maksettiin hänelle vuoteen 1957 asti eli koko hänen uransa loppuun asti. Jokainen meistä tietää, millaisen uran hän sitten lopulta teki, eli kannattaa panostaa.

Kuvataiteilija Rauha Mäkilä oli samoilla linjoilla Koskisen kanssa.

- Pidempiä apurahoja tarvitaan juuri uran keskivaiheilla. Alku on sirpaleinen ja näytön paikka, silloin halutaan antaa tilaisuus mahdollisimman monelle. Arviointikokemusteni mukaan juuri 50–60-vuotiaat jäävät vähän sivuun samaan aikaan, kun nuoret tulevat ryminällä, äänellä ja innolla. Nuoret taiteilijat eivät ole vielä eläneet niin pitkään epävarmuudessa, ja heillä on vielä uskoa tähän kaikkeen.

Rauha Mäkilä jatkoi puheenvuoroaan edelleen vertaisarvioijan näkökulmasta.

- Kun jakaa niukkuutta, miettii, miten hakemuksia arvottaa ja miten voisi olla reilu kaikkia kohtaan – vastaus on rahaa lisäämällä. En tiedä, mistä sitä saadaan lisää, mutta kuvataiteilijoita on nykyään paljon.

Muusikko, säveltäjä, musiikki- ja laulupedagogi Aija Puurtinen korosti, että kaikki taiteilijan uran vaiheet ovat tärkeitä. Hänen mukaansa uran alkuvaiheessa olevat musiikin alalla toimivat virtuoosit tarvitsisivat ehkä oman tukimuotonsa pystyäkseen jatkamaan uraansa ja toimimaan alalla menestyksekkäästi.

 – Musiikin puolella ura saattaa johtaa menestykseen jo alle 20-vuotiaana usein sen vuoksi, että ollut jo pitkään koulutuksen kautta jatkumossa. Koulutus voi alkaa jazzin, kansanmusiikin ja klassisen musiikin parissa jo tosi varhaisessa vaiheessa. Mielestäni he tarvitsevat myös tukea, olisiko se sitten puolivuotinen tai yksivuotinen kannustinapuraha. Ne olisivat heille valtavan merkittäviä. Heidän ansioluetteloissaan ei välttämättä näy niitä satoja tai tuhansia keikkoja tai sävellyksiä, joita he ovat tehneet. 

Tärkeää olisi, etteivät he keskeytä opintopolkuaan ja taiteilijan uraansa sen takia, että tulevaisuus näyttää kenties huonolta rahoituksen suhteen.

Tältä osin Puurtinen halusi myös ottaa kantaa Taiteen ja kulttuurin barometrin tuloksiin.

– Vaikka barometrituloksissa ilmeni, että nuoret taiteilijat eivät koe apurahoja merkittäviksi, uskoisin että kyse on siitä, että he kokevat, ettei heillä ole mitään mahdollisuuksia saada niitä, koska aina menee joku kokeneempi, vanhempi ja tunnetumpi arvioinneissa ohi. Syy tulokseen on se, että nuoret eivät hae apurahoja, eivätkä koe voivansa tukeutua niiden saamiseen.

Elokuvaohjaaja ja -tuottaja John Webster viittasi alkuun barometrituloksiin, joissa kävi ilmi, että audio-visuaalisten alojen taiteilijoiden tuloista noin kolmasosa oli saatu taiteen tekemisestä.

– Taiteilijana on aina tasapainoteltava niiden töiden välillä, joita haluaa tehdä ja niiden töiden välillä, jotka on pakko tehdä. Kokemukseni mukaan apuraha auttaa siihen, että on mahdollisuus tehdä enemmän niitä töitä, joita haluaa tehdä. 

Omalla urallani apuraha oli erityisen merkityksellinen noin 30-vuotiaana, kun ensimmäinen lapsi syntyi ja pian sen jälkeen toinen. Päivässä oli tunteja vielä vähemmän, menoja enemmän, ja silloin työn kannattavuutta ajatellen taiteilijan ura voi päättyä ihan välttämättömyyksien vuoksi, jos tukea ei ole saatavilla.

Laaja-alainen asiantuntemus vertaisarvioinnissa voisi vähentää väliinputoajaryhmien syntymistä ja alanvaihdon riskiä

Cuporen johtaja Johanna Tuukkanen piti huolestuttavana taidealalta poistuneiden ja alanvaihtoa harkinneiden osuutta barometrituloksissa.

– Järjestelmämme pitäisi pystyä huomioimaan paremmin taiteilijoiden erilaisia urapolkuja, jotta korkeakoulutuksen saaneet, erittäin lahjakkaat taiteilijat eivät vaihtaisi alaa vaan pystyisivät kehittämään sitä ja toimimaan yhteisöllisesti ja vaikuttavasti.

Keskustelijoilta pyydettiin havaintoja siitä, olivatko he huomanneet rahoituspäätöksiä tehdessään sellaisia ryhmiä tai genrejä tai aloja ja alueita, joita voisi pitää väliinputoajina. 

JP Koskinen piti kirjallisuuden alalla väliinputoajana lasten- ja nuorten kirjallisuutta.

– Sehän on ollut ikuisesti sellainen, jossa asiantuntemusta [vertaisarvioijilla] tuntuu olevan vähiten. Osittain se johtuu varmaan siitä, että tekijät ovat yleensä keskimääräistä nuorempia eli uransa alkuvaiheessa. Ja kun ollaan uran alkuvaiheessa, niin tunnettavuutta ei ole paljon, eikä tehtyjä töitä ole paljon. Itse olen taistellut hyvien tekijöiden puolesta, ja joskus tekijä on viiden vuoden kuluttua voittanut Finlandia-palkinnon. Hyviä tekijöitä pitäisi pystyä tunnistamaan, mutta ei se helppoa ole! 

JP Koskisen mielestä laaja-alainen kentän tuntemus on vertaisarvioijille tärkeää, myös uran alussa olevien hyvien tekijöiden tunnistamiseksi kaikilla muillakin taiteenaloilla.

Rauha Mäkilän mielikuvan mukaan nuoria taiteilijoita halutaan tukea ja heillä on myös visuaalisten taiteiden toimikunnassa oma apurahakiintiö erikseen.

Mäkilä kuvasi konkreettisesti vähän vanhemman polven taiteilijoiden tilannetta.

- Siinä vaiheessa taiteilijalle alkaa tulla mieleen, pystynkö pitämään työhuoneen tai ostamaan materiaaleja tai tulemaan toimeen, jos en saa apurahaa. Voinko jatkaa tällä alalla? Onko minulla voimia tehdä muita töitä taiteen ohessa? Sen vuoksi perään pitkiä apurahoja juuri tälle keski-ikäiselle ja vanhemmalle, vähän niin kuin unohdetulle taiteilijakunnalle. Huolestuttaa, itsekin tulen siihen ikään, jonka puolesta puhun! En yhtään ihmettele alanvaihtoa, koska joka suunnasta on paineita.

Aija Puurtinen pohti musiikkialan virtuooseja ja syvällisempää musiikin tekemistä.

– Syvällisyyttä on kaiken ikäisillä ihmisillä, niin kuin erilaisia kaaria uran eri vaiheissa. Puurtinen totesi musiikkitoimikuntatyön pohjalta, että on olemassa kolme päämusiikkityyligenreä: klassinen musiikki, (esittävä taide ja säveltäminen), jazz ja kansanmusiikki eli yksinkertaistettuna kolme musiikkigenreä. - Se, mitä jää puuttumaan ja mitä ei ole myöskään hakijoissa on popmusiikin eri lajit. Ei ole hakijoita, vaikka se on kuitenkin valtavan rikas ja aktiivinen genre kentällä. Jos mietin genren kautta, niin sieltä ei ole mielestäni riittävästi hakijoita ja nyt puhun kohdeapurahoista ja taiteilija-apurahoista. Toivoisin aktiivisempaa hakemista – ja ei ikärasismia. 

John Webster kertoi olleensa niin vähän aikaa audiovisuaalisten taiteiden toimikunnan arviointityössä mukana, ettei hänellä ollut vielä yleiskäsitystä väliinputoajista.

– Mutta niin kauan, kun jaettavat rahat suhteessa hakijoihin, ovat niin kaukana toisistaan, suurin osa on väliinputoajia. Kun hakija ei saa myönteistä päätöstä, hän kokee sen henkilökohtaisena torjutuksi tulemisena, vaikka se päätös tehtiin suhteessa kokonaisuuteen. Meidän alallamme tehdään tätä työtä sydämellä ja emootio liittyy vahvasti kaikkeen siihen, mitä me teemme. Tietysti pitää miettiä, miten me saamme alalle lisää rahaa. 

Tulevaisuudessa tärkeää olisi löytää uusia rahoitusväyliä, terävöittää koulutussisältöjä ja lisätä arvostusta taidealaa kohtaan

Seuraavaksi Johanna Tuukkanen luotasi keskustelua tulevaisuuteen. Hän viittasi barometrituloksiin, joiden mukaan taiteilijoiden toimeentulo muodostuu monista lähteistä, useista tulolajeista ja muusta työstä. Jälkimmäisellä taiteilijat usein rahoittavat taiteellista työtään. Myös perheen ja muun yhteisön tuki on osoittautunut tärkeäksi. 

Suomessa on nyt tehty historiallisen suuria leikkauksia kulttuurin rahoitukseen. Apurahoista, VOS-laitosten ja kulttuuri- ja taidealojen yhteisöjen avustuksista on leikattu samoin kuin sosiaaliturvasta. Myös kuntien valtionosuuksiin kohdistuu leikkauksia ensi vuonna ja myös alv-kantoihin on tehty korotuksia. Muutoksia tulee hyvin monesta suunnasta. Johanna Tuukkanen pohjusti kattavasti seuraavaa kysymystään.

– Mitä te ajattelette näiden toimintaympäristössä tapahtuvien muutosten vaikuttavan taiteilijoiden ansaintalogiikkaan tulevaisuudessa? Miten se muuttuu?

Barometrituloksista oli John Webster löytänyt silmiinpistäviä lukuja.

– Yksi niistä oli se, millainen osuus taiteilijan työstä kohdistuu siihen varsinaiseen työhön, toinen se, kuinka moni haluaa tai harkitsee alan vaihtoa - ja vielä sellainen vire, kuinka vähän taidetta ja kulttuuria arvostetaan tässä maassa. 

John Webster toimii Britannian ja Pohjoismaiden Suomen instituutin hallituksessa ja oli tapaamassa yhteistyökumppaneita Lontoossa.

– Inspiroivaa oli se, kuinka vahvasti elinkeinoelämä on mukana kulttuurissa - ei ohjaamassa vaan tukemassa. Taiteilijat eivät välttämättä itse ole kosketuksissa yrityksiin tai elinkeinoelämään, mutta organisaatiot ottavat ne mukaan. Taiteen ja elinkeinoelämän täytyy ja kuuluisikin toimia yhdessä yhteiskunnassa. Suomessa se vain tuntuu olevan utopiaa, ellei kyseessä ole Finlayson tai Muumit. Barometrissa se ilmenee myös toisin päin, kun katsoo taiteilijoiden näkemyksiä taiteen markkinaehtoisuuteen. Ihmettelemme, miksi elinkeinoelämä ei ole kiinnostunut meistä, mutta tuloksista näkee, että emmehän mekään ole kiinnostuneita elinkeinoelämästä. 

- Emme mieti, millä tavalla taide voisi tuntua relevantilta elinkeinoelämälle ja sitä kautta vahvistaa taiteilijoiden asemaa Suomessa. Jos poliittisissa piireissä ei nähdä, millä tavalla taide on järkevää, niin se heikentää meidän asemaamme eli ajattelisin, että tässä olisi petrattavaa. 

Koulutuksellisen puheenvuoron keskustelussa otti Aija Puurtinen. Hänen mielestään koulutuksessa kannattaisi huomioida se, että tietyissä musiikin genreissä muusikon työura saattaa päättyä nuorena.

– Koulutuksessa jo pitäisi huomioida se ja tarjota mahdollisuus myös sellaiseen, että voit säveltää ja tutustua siihen, mistä musiikki, musiikin estetiikka ja musiikin työelämä koostuu. Myös kansainvälistä yhteistyötä pitäisi olla lähtökohtaisesti, jotta voisi toimia musiikin asiantuntijana ja monessa eri roolissa. Koulutuksessa pitäisi ottaa vielä enemmän kantaa siihen, mitä musiikkialan työ tulevaisuudessa on. Ettei se jää pelkästään muusikkopedagogi tai muusikkosiivooja tasolle. Monipuolinen työ on tukenut itseänikin omassa taiteellisessa työssäni. 

Rauha Mäkilä jatkoi keskustelua puhumalla barometritulosten perusteella ilmenneestä arvostuksen puutteesta taiteilijan työtä kohtaan.

– Arvostuksen puute on minusta hälyttävää ja se tulee varmaan lisääntymään tämän hallituksen aikana. Olen huomannut, että kulttuuri kuitenkin kiinnostaa. Vuonna 2023 oli kulttuurikohteisiin yli 15 miljoonaa käyntiä eli kulttuuria halutaan kuitenkin kuluttaa ja se on tärkeä osa meidän yhteiskuntaamme. Silti sitä ei haluta tukea, sitä halutaan painaa alemmas ja sille halutaan antaa jotain tiettyjä tehtäviä – ristiriitaista ja hirveän surullista. 

Rauha Mäkilä perusteli lisää näkemystään.

- Suomessahan ei ole juurikaan taidemarkkinoita, monikaan taiteilija ei tule omalla työllään toimeen. Kun suhteuttaa naapurimaihin, missä markkinoita on enemmän, pitäisi vientiä tukea enemmän. Myös galleriakenttää pitäisi tukea, jotta he voisivat lisätä taiteen markkinointia ja markkina-aluetta. Galleriakenttä koetaan korkeatasoiseksi ja gallerioissa käydään ilmaiseksi. Samalla tuotetaan hyvinvointia yhteiskuntaan, toki keskittyneemmin etelään kuin pohjoiseen, jossa on vähemmän museoita ja gallerioita. Olisi tärkeää, että tätä alaa arvostettaisiin enemmän, ettei ohjauduttaisi muualle arvostuksen puutteen takia. Ilmapiiri taiteen ja kulttuurin ympärillä voi rahan puutteen lisäksi olla yksi syy siihen, etteivät taiteilijat halua jatkaa taidealalla.

Puheet rahasta taiteen tukemisen yhteydessä ei kauheasti auta JP Koskisen mielestä.

– Valtion kannalta kuvittelemme ehkä liikoja. Jos valtio vihaisi kulttuuria, se vaatisi aktiivista tunnetilaa. En usko siihen ollenkaan, vaan se on valtiolle yhdentekevä. Siis ei ole mitään tunnetta, se ei kiinnosta. Sen takia rahoitus hiljalleen vähenee. Siitä on kiva puhua, mutta sitten, kun se menee budjettiriiheen, niin se on helppo vetää sieltä yli. Tulevaisuutta on hankala ajatella tätä kautta. Jos sitä rahaa ei ole, eikä sitä tule, niin tulevaisuuden suunnittelu on aika hankalaa. Siihen rahamäärään nähden, mitä on jaettavissa, taiteilijoita on liikaa. Suomi ei pysty elättämään näin suurta taiteilijakuntaa. Se on kylmä fakta. 

Koskinen jatkoi puheenvuoroaan vertailemalla osallistumista eri taiteenaloilla tuotettavien teosten vastaanottamiseen ja sen tuottamiin seurauksiin tulevaisuudessa. - Puheissa meillä on omaleimainen kulttuuri, ja kirjallisuus on sidottu kieleen hyvin vahvasti. Lisäksi se on taidemuoto, joka vaatii osallistujalta aktiivisuutta. Kuvataidetta voi nähdä vahingossa, kun sattuu osumaan museoon, musiikkia voi kuulla vahingossa, ja elokuviin kun tulee, niin ei tarvitse muuta kuin istua. Jos kirjaa lukee, lukijan täytyy panostaa siihen jotain, ja nykyihminenhän ei halua panostaa yhtään mitään yhtään mihinkään. Kirjallisuus on siis tässä vielä koiran hännänpäänä, se on todella huonossa jamassa. Tulevaisuus ei näytä hyvältä.

- Miten sen voi ratkaista? Ensiksi rahoitusta pitäisi pystyä lisäämään. Sen jälkeen voisi ajatella keinoja, mistä se tulee. Valtiolla on oma osuutensa, niin kuin täällä on puhuttukin – ja täytyykin olla. Valtion rahoitus luo riippumatonta vapautta. Säätiörahoitus kasvaa, mutta säätiöthän voivat myöntää kaikki apurahansa, kenelle haluavat. Niitä ei sido mikään, eikä niillä ei ole tasapuolisuuden periaatetta eikä vaatimusta. Jos meillä ei ole rahaa, niin silloin meidän ei kannata tulevaisuutta paljon miettiä!

John Webster nosti barometrituloksista esille tekijänoikeuskysymyksiin liittyvän tuloksen. Siinä oli kysymys tekijänoikeuksien hyödyntämiseen liittyvän tiedon puutteesta. – Saadaan paljon aikaa, jos autetaan taiteilijoita tekijänoikeuskysymyksiin liittyvissä asioissa. Taiteilijoilla ei ole aikaa tekijänoikeusasioiden opiskeluun, jos työajasta 70 prosenttia menee siivoamiseen ja 30 prosenttia taiteen tekemiseen. Jos ajatellaan tulevaisuutta, tekoälyä ja millä tavalla taiteen sisältöä saatetaan käyttää hyväksi tulevaisuudessa, niin luulen, että pienellä rahalla voi saada paljonkin aikaan.

Isoja ongelmia pilkkomalla ja yhteistyötä lisäämällä ratkaisuja syntyisi

Keskustelun vetäjät pyysivät lopuksi keskustelijoilta syötteitä seuraavan barometrin teemaksi.

- Barometri on yksi tapa nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun teemoja, jotka ovat jollain tavalla kollektiivisen taidekentän kannalta vaikuttavia ja joilla pystyisi muutosta kuvittelemaan ja edistämään. Ovatko ongelmat liian isoja? Onko meillä kyky puhutella niitä, joilla on mahdollisuus vaikuttaa? Jos valitsisitte yhden teeman, jota barometrilla tutkittaisiin, mikä se olisi? 

Mainittakoon, etteivät keskustelijat olleet valmistautuneet teemaa koskevaan kysymykseen ja olisivat  tarvinneet sen miettimiseen enemmän aikaa. 

JP Koskisen mielestä ongelmat ovat suuria silloin, kun niitä ei pilkota tarpeeksi pieniksi.

- John toi hyvin esille tuon tekijänoikeusasian. Esimerkiksi kirjallisuudessa tekijänoikeusasia on ratkaistu lainauskorvauksen muodossa. Se on ollut todella suuri voitto, kirjailijat ovat saaneet tekijänoikeuskorvauksia sitä kautta, ja ne ovat helpottaneet heidän tilannettaan. Tämä on vasta kymmenen vuotta vanha asia, ruotsalaiset ehtivät jo seitsemänkymmentä vuotta nauttia niistä. Ongelmia pitää pystyä jaottelemaan pienemmiksi. 

Myös John Websterin mielestä ongelmat ovat suuria.

– Mutta ne ovat ylitsepääsemättömiä silloin, kun me kaikki olemme omissa poteroissamme. Sen näki hyvin korona-aikana, että meiltä taiteilijoilta puuttui yhteinen ääni tai taho, vaikka meidän vaikutuksemme kansantalouteen on todella suuri. Voisiko barometriin laittaa kysymyksen, millä tavalla me taiteilijoina voisimme vaikuttaa paremmin ja voimakkaammin poliittisiin päätöksiin?

Samalla kannalla oli Aija Puurtinen.

– Hienosti kiteytetty. Toki Taike toimii kaikki taidealat huomioiden. Luulen, että kentällä olevat taiteilijat eivät ole riittävän tietoisia toisistaan eivätkä yhteisistä ongelmistamme. Meidän pitäisi olla vielä vahvemmin yhdessä täällä kentällä. 

Rauha Mäkilän mukaan olisi tärkeää, ettei rahoitusta leikkaamalla ajeta kaikkia järjestöjä ja liittoja alas.

– Silloin meiltä lähtevät viimeisetkin tukipilarit pois. Kenen puoleen voimme kääntyä silloin, kun emme tiedä, mitä pitäisi tehdä tai mikä tapa toimia olisi oikein esimerkiksi tekijänoikeusasioissa.