Blogi

Aluksi oli taito ja sitten tuli taide

Taiteilijan ammatti on yksi vanhimmista. Ei ihme, sillä niin kauan kuin ihminen on luonut elintilaansa, hän on luonut myös estetiikkaa ympärilleen. Taiteilijan työ ei kuitenkaan ole itseilmaisun näpertelyä tai pakottavaa esiintymisen tarvetta. Se on ensisijaisesti taidon harjoittamista.
Ihmiset katsovat katosta roikkuvaa taideteosta
Hanna Vihriälän teos Espoon sairaalassa. Kuva: Pauliina Lapio

Taide on tarkoitettu meille kaikille. Taide tulee taiteeksi sen parhaassa merkityksessä silloin, kun se jaetaan, kun sen kokee taiteilijan lisäksi myös joku toinen ihminen. Tämä on yleisestikin työn luonne, teemme asioita jaettavaksi, toisiamme varten.

Viime vuosina on nostettu esille ajatus ihmisen kulttuurisista oikeuksista. Käsite on mutkikas, ehkä epätarkkakin, mutta sillä pyritään kuvaamaan jokaiselle ihmiselle kuuluvaa mahdollisuutta osallistua oman kulttuurinsa sivistyksellisiin asioihin. Siis koulutukseen, kulttuuriharrastuksiin, taiteisiin ja yhdenvertaisen elämän mahdollistaviin asioihin. Kulttuuriset oikeudet eivät siis tarkoita ainoastaan taidetoimintaan osallistumista, vaan laajasti hyvän elämän toteutumisen ehtoja, kuten oikeutta työn tekemiseen ja asumiseen. Sivistysvaltion tehtävänä on turvata meille jokaiselle elämisen perusturva, jotta meillä olisi mahdollisuuksia ja voimavaroja toteuttaa itseämme. Tämä muistuttaa Maslowin tarvehierarkian perusmallia.

Tunnustan, että itselläni on ollut haasteita ajatella taiteen ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä mutkattomasti. Tämä johtunee kahdesta seikasta. Hyvinvointiin liitetään kernaasta mielihyvää tuottavia asioita. Taide ei toimi aina näin. Sen vaikutus ihmiseen on usein monitunteista. Toinen ajatteluani mutkistava piirre on ollut oivallus siitä, että kulttuurihyvinvoinnin asettaminen poliittiseen agendaan ei aina ole yksinkertaista. Näkökulmilla on tapana tarkentua. Onneksi.

Olen aina seurannut innostuneesti niitä toimintakenttiä, joihin taidetoiminta on luontevasti löytänyt tiensä. Tarkoitan taidetoiminnalla laaja-alaisesti mahdollisuuksia aina taiteen vastaanottamisesta osallistavaan tekemiseen. Taiteen monipuolisuus kukoistaa erilaisten ihmisten ja ryhmien kohtaamisissa. Silloin, kun taiteen tekijät tunnistavat sosiaalisia ongelmia, antavat kielen ja yhteyden ihmisille, joille pääsy taiteen äärelle ei aina ole helppoa. Taiteen tuottama ääni voi puhua vaietuissa yhteiskunnissa.

Monet taiteilijat kutsuvat itseään sosiaalisesti sitoutuneiksi. Nämä taiteilijat työskentelevät omien produktioiden lisäksi kouluissa, sosiaali- ja terveydenhuollon sektorilla ja terapeuttisissa ryhmissä, työyhteisöjen kehittäjinä jne. He kokevat ja näkevät työnsä arvokkuuden jakaessaan taitojaan ja taidettaan toisten ihmisten kanssa. Työn palkitsevuus on suorempaa ja erilaista kuin omien taideprojektien äärellä. Olen viime vuosina katsonut ihaillen näiden taiteilijoiden omistautumista ja kohtaamista erilaisten ihmisten kanssa. Heidän työssään on eettisesti jotain syvää, ihmisyyttä kunnioittavaa.

Olisi riemastuttavaa nähdä yhteiskunta, jossa taiteilijoiden työ ja taide voisivat toimia moniäänisesti.

Me tarvitsemme taiteen sisällön kehittämistä ja uuden tulemista luovuuden kautta. Mikään ei ole ihanampaa kuin saada olla hyvän taiteen vastaanottaja. Tämän rinnalla työpaikkojen kangistuneet kehittämispäivät voisivat saada aivan uutta tuulta taidelähtöisestä toiminnasta. Ja kukapa ei haluaisi sairastuttuaan olla ympäristössä, jonka estetiikka hoitaa tai jossa voisi osallistua tanssitoimintaan, laulamiseen tai lukemiseen vessapaperirullien askartelemisen tai seinään tuijottamisen sijaan. Kulttuurihyvinvoinnin laajassa mittakaavassa erilaisten toimintojen arvostaminen ja niistä oppiminen saattavat avata näkymän sivistyksen tehtävästä yhteiskunnassa. Ihmisen oikeudesta saada tukea hyvän elämän potentiaaliin. Ja oikeudesta toteuttaa taiteilijan ammattia parhaalla mahdollisella tavalla.