Taiteen valtionpalkinnot: ministeri Saarikon tervehdys ja palkinnonsaaja Antti Nylénin puhe | Uutinen
Taiteen edistämiskeskuksen johtajan Paula Tuovisen tervehdys palkituille
Arvoisat valtionpalkitut, ärade konstnärer
Valitettavasti jouduimme perumaan juhlavan tilaisuuden. Siksi haluamme tuoda teille tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikon onnittelut sekä palkitun puheen näin sähköisesti.
Myös kaikkien taikelaisten ja taidetoimikuntien puolesta: Parhaimmat onnittelut palkinnosta ja kiitokset upeasta taiteellisesta työstänne, joka luo syvällistä, idearikasta ja moninaista Suomea!
Jag vill samtidigt passa på att tacka alla konstnärer i Finland som trots en utsatt ställning på arbetsmarknaden skapar sin konst och på så sätt bidrar till ett framgångsrikt och mångfald Finland.
Nostakaamme malja!
Annika Saarikon tervehdys valtionpalkituille
Katso ministeri Saarikon tervehdys Youtubessa (linkki avautuu uuteen ikkunaan).
Valtionpalkitun kirjailija Antti Nylénin puhe
”Enkö minä ole perämies?” huudahtaa perämies Franz Kafkan proosakatkelmassa ”Perämies”.
Perämies ei saa tunnustusta. Hänen asemaansa ei suoraan kiistetäkään.
Kuten monet Kafkan tekstit, on ”Perämieskin” kuvaus mielivallasta.
Joku ”pitkänhuiskea mies” ilmestyy kannelle ja paiskaa perämiehen pois paikaltaan, tarttuu ruorirattaan puolapuihin ja ryhtyy perämieheksi. Nyt oikea perämies juoksee hätääntyneenä hakemaan miehistöä, tovereitaan, ja kysyy näiltä: ”Olenko minä perämies?” Nämä nyökkäävät vaisusti, mutta samalla he tuijottavat muukalaista vaistomaisen kunnioituksen mykistäminä ja vetäytyvät kohta takaisin alakannelle.
***
Tekstin kaikki elementit – laiva, perämies, muukalainen ja miehistö – ovat vertauskuvia.
Minua huvittaa nyt sanoa, että perämies on taiteilija, taidetyön tekijä, taiteen palveluksessa. Laiva on yhteiskunta. Muukalainen taas on yleinen mielipide, ajan henki, asenneilmasto – tai ainakin sen pimeä, ruma, kätketty puoli, sillä yleisöä, kansaa ja yhteisiä arvoja edustaa myös miehistö, joka ei toki kiistä perämiehen asemaa vaan pitää häntä arvossa – kunnes tulee ”kova paikka”. Silloin perämiehen asemasta vähin äänin tingitään. Ei voi mitään. Tilanne on mikä on. On tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tehtäviä. Perämiehen tehtävistä suoriutuu kyllä kuka tahansa pitkänhuiskea mies.
Perämiehen, siis suomalaisen ammattitaiteilijan, elämä on pettävälle pohjalle rakennettu. Hänen asemansa on kiistanalainen. Sitä pitää puolustaa. Se ei koskaan ole sanomatta selvä. Läpi uransa taiteilijan on huudeltava: ”Enkö minä ole taiteilija!” Läpi työelämänsä hänen on haettava myönteistä vastausta tähän yhteen pieneen kysymykseen, kirjoitettava kymmeniä, satoja hakemuksia ja anomuksia, kirjoitettava kaikkiin sama sisältö: voisinko saada tulla toimeen?
Sillä taiteilijan näkökulmasta Kafkan miehistö on useinkin apuraharaati, muista taiteilijoista, hänen tovereistaan, koottu tuomioistuin, joka kyllä tuntee perämiehen, arvostaa häntä ja pitää hänen ansioitaan kiistattomina – mutta ilmeettömästi kieltää häneltä hänen ammattinsa oikeutuksen, puistelee surullisena päätään ja vetäytyy takaisin kannen alle. Hei hei. Ensi vuonna tavataan taas.
Taiteen rahoituksessa ei esiinny ”kilpailua”.
Kun sanotaan, että apurahat ovat ”kilpailtuja”, puhutaan häveliäästi siitä että niitä on liian vähän.
Niukkuus koskee niitäkin, jotka arvonnoissa voittavat. Kymmenvuotista valtion taiteilija-apurahaa nauttiva ”taiteilijaprofessori”, siis huippuammattilainen, vaativan erikoisalansa korkeasti koulutettu valioedustaja, tienaa 1 650 euroa kuukaudessa.
***
Työstä pitää maksaa palkkaa, ajatellaan yleisesti.
Yleisesti ajatellaan, että taidetyö on poikkeus tästä.
Taidetyöläiselle voidaan antaa vain ”apua”, häntä voidaan ”tukea”. Joskus hänelle voidaan antaa palkinto.
Mutta ei suinkaan palkkaa. Jo ajatus herättää monissa vaistomaista kauhua.
Ajatellaanko, että palkan maksaminen taiteellisesta työstä jollakin tavoin loukkaisi taiteen arvoa?
Ajatellaanko, että palkka tekisi taiteen tekemisestä… työtä, ei pyyteettömän uhrin kantamista?
Ajatellaanko sekulaarissa ajassamme todella, että taiteilija on pyhä, toisenlaisten lakien alainen?
Taiteen ”vapaus” on Suomen perustuslain kuudennessatoista pykälässä ”turvattu”.
Taiteilijat, tuon vapauden toteuttajat, kuitenkin hylätään apurahaonnensa nojaan.
Kuten Kafka kirjoittaa, he ”seisovat peräsimen ääressä pimeässä yössä, heikosti palava lyhty päänsä yllä” ja tekevät parhaansa, ettei perustuslain pykälä kuihtuisi koristeeksi.
Tällaista järjestelmää on jokainen Suomen hallitus ainakin viidenkymmenen vuoden ajan katsellut.
Se on aina todennut sen hyväksi.
***
Taiteen tärkeyden korostaminen kuuluu juhlapuheisiin. Niinpä jätän sen vähälle.
Totean vain, että peräsimessä on jonkun oltava. Parhaiten tehtävään soveltuu perämies.
Liike ilman suuntaa on kaaosta. Kasvu ilman suunnitelmaa on katastrofi.
Me emme tiedä, mikä ”elämän tarkoitus” on. Mutta sen me tiedämme, että elämä ilman tarkoitusta on vain solujen ja synapsien hulluutta.
Taidetyö on kaiken ajattelua kaiken varalta: metatyötä, mielen varjelemista.
Taide vastaa sellaisiin levottomuutta herättäviin kysymyksiin kuin ”mitä järkeä”, ”miten jaksamme elää” tai ”mikä on totta”.
Suomi voisi olla parempi paikka noiden kysymysten ratkomiselle.
Viisikymmentä miljoona uutta suomenkielistä asukasta auttaisi paljon, ainakin sitä taiteenlajia, jota itse edustan: suomenkielistä kirjallisuutta.
Varmaan silloin ”vähälevikkiselläkin” olisi reviiriä, elämisen edellytykset.
Helpompaa kuitenkin olisi järjestää taiteilijoiden toimeentulo tavalla, joka ei muistuta arpajaisia.
Tämän lausun voittajana, onnekkaana.
Tuolla jossakin, ”pimeässä yössä”, ovat kaikki muut. He pitävät rystyset valkoisina ruorista kiinni.
***
Vielä pari sanaa: Kiitos! Non sum dignus.
Ansioni eivät ole erikoiset. Olen vain parikymmentä vuotta istunut työhuoneellani ”heikosti palava lyhty pääni yllä”.
Aion jatkaa istumista, mitä muutakaan voisin. Rahat tulevat tarpeeseen.
Aion siistiä niillä eräiden luottolaitosten kirjanpitoa.
Ja nyt, kun minulla kerrankin on varaa tavaroihin, joita itse valmistan, ostan muutaman kirjan.
Ne eivät ole tärkeintä elämässä.
Mutta ilman niitä itse tärkeyskin olisi vain turha sana turhuuden aallokossa.